Kalevassa kirjoitettiin (9.10.) tappeluiden lisääntymisestä Oulun kouluissa niin, että yhä useammin on jouduttu turvautumaan koulupoliisiin ja jopa rikosilmoituksiin.
Asia on tietysti laaja; kodin ja nuoren sisäisen maailman ja muuttuvan ulkoisen maailman risteyskohdassa on monta muuttujaa.
Yläasteikäinen nuori on suurten muutosten ytimessä. Sisäiselle näyttämölle astuvat uudet voimat, puberteetin, seksuaalisuuden ja aggressiivisuuden intensiiviset pedot. Välillä ne hyrisevät hissuksiin mielihyvää tuoden, välillä taas kynsivät nuorta sisäisesti verille ja hän joutuu etsimään uusia keinoja säädellä tasapainoaan.
Sisäinen muutos tarvitsee turvakseen ulkoista pysyvyyttä ja jatkuvuutta, turvallisuutta. Viettien voimistuminen sysää lapsia etäämmälle omista vanhemmista, koska uusia tuntemuksia ei enää voi jakaa entiseen tapaan äidin tai isän kanssa. Nuori hakee uusia kehitysobjekteja uusista ystävistä ja koulumaailmassa varsinkin opettajista.
Nuoret tarvitsevat joukkovoimaa muutoksesta johtuvan epävarmuutensa suojaksi ja jonkun, jota vastustaa. On aivan ihania opettajia, mutta myös niitä, joita vihataan.
Joskus opettajat ovat vihansa ansainneet, mutta jos vihattavaa ei ole, se luodaan.
Usein vihatut opettajat jäävät merkittävimmiksi kokemuksiksi; he vaativat, heidän kanssaan otettiin yhteen, he kestivät raivomme. He panivat meidät töihin. Rakkaudesta se hevonenkin potkii. Konflikti on kehitystä edistävä tapahtuma. Nuori ja vanha härkä puskevat toisiaan! Se on vuoropuhelua.
Koulu, joka sietää, ymmärtää ja hymistelee konfliktit pois, on tunneköyhä ja nuoren sisäiselle todellisuudelle outo paikka. Varsinkin isäturvallisuutta ja siihen liittyvää auktoriteettikonfliktia vaille jääneet nuoret etsivät miesopettajista turvallista peräseinää, joskus tietysti kovin hankalalla tavalla. Turvattomuuden lisääntyminen kotona ja/tai koulussa lisää kesyttämätöntä aggressiota.
Nuori tarvitsee sopivan määrän rähinää pitääkseen ahdistuksen loitolla. Suurelle osalle nuoria jatkuva suunsoitto ja provosointi kuuluu normaaliin kehitykseen, siinä etsitään reviirin reunoja ja leirin paikkaa.
Se voi mennä yli, koska aikuiselta on viety keinot vastata haasteeseen. En tarkoita väkivaltaa vaan sanktioita. Yli kiehunut aggressio ei ole yleensä pahuutta vaan turvattomuutta, se lisääntyy, koska turvallisuus katoaa eikä peräseinää löydy. Kaapin paikan rakentaminen ei ole nuoren tehtävä vaan aikuisen hommia.
Kokonaan toinen tarina on eritysopetusta vaativat nuoret sekä lievemmin tai vakavammin ahdistuneet ja jopa häiriintyneet nuoret. Jollei koulun tarjoama turva riitä, sitä tulisi tarjota pienemmistä yksiköistä sekä muita tukimuotoja ja terapiaa.
Vanhemmat, joilla ei ole kykyä, voimia ja uskallusta antaa nuorille rajoja (lue: turvallisuutta), eivät kestä sitä, että koulu antaa rajat. Ihminen, joka pelkää omaa aggressiivisuuttaan, ei siedä sitä muissakaan.
On kovasti erikoista etteivät nykyvanhemmat kykene rajoittamaan esimerkiksi koneella tai kännykällä pelaamista niin, että teini menisi nukkumaan ihmisten aikaan. Umpiväsyneenä on hankala oppia ja hihat palaa pienestäkin vastoinkäymisestä.
Nuoret saavat vihata vanhempiaan niin paljon kuin lystää, mutta jos vanhemmat alkavat vihata lapsiaan ollaan pulassa.
Koulumaailman, terveydenhuollon ja sosiaalialan naisistuminen on suuri haaste varsinkin poikien kasvulle. Miesopettajia on helpompi haastaa, iso puu ei kaadu niin helposti kuin pieni. Tästä minulla on vuosien kokemus nuorisopsykiatriselta osastolta. Ja myös kotikylän naisrehtorista, johon oli syytä suhtautua vakavasti.
Jukka Tervo
musiikkiterapeutti
nuorisoasiantuntija ja kirjailija
Oulu
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.