Kaksi Nokian työntekijää lähtee lätkimään kolmikymppisten pukukundien keskeltä hokemasta englanninkielisiä iskulauseita. He kyllästyivät palkkaansa, joka on alle alan keskiarvon, ja koko firmaansa, jonka he määritelevät melkoiseksi Pohjois-Koreaksi.
Niinpä he, Terhi ja Seppo, perustavat oman it-firman, jonka arvot ovat miltei kuin Nokian arvot ja Terhi kuin mini-Ollila. Kolmanneksi pyöräksi heillä on ollut varaa palkata Mike loistavien Sotkamon Osuusmeijerin kanssa käytyjen kauppojen jälkeen. Tietysti kaupat olivat erinomaiset vain heille itselleen, eivät Sotkamon osuusmeijerille.
Vaan kuinka sitten kävikään?
Tästä asetelmasta ja siitä, kuinka sitten kävi, käynnistyy Mobile Horror, sellainen menestyshitti menestyshittiä puuhaavasta työyhteisöstä, että sen nykyvaihe vertautuu helposti ranskalaisen Yasmina Rezan Taide-näytelmän maailmanmenestykseen tai tamperelaisen Arto Seppälän vuosikymmenten takaisen Viisi naista kappelissa -näytelmän voittokulkuun. Ei näitä hyvin kirjoitettuja, yhtä aikaa hauskoja ja älykkäitä näytelmiä ole viime aikoina ollut liikaa olemassa.
Mobile Horroria esitetään jo sen seitsemässä suomalaisteatterissa puolen vuoden takaisen kantaesityksen jälkeen. Kantaesitys, joka oli valtaisa menestys, nähtiin viime helmikuussa Helsingissä Teatteri Jurkassa (Kaleva 21.2.03). Tällä hetkellä näytelmää käännetään jo muille kielille.
Mobile Horror, joka on myös mojova lukuelämys, on ennätetty painaa jo WSOY:n uuteen tärkeään näytelmäkirjasarjaankin sen kirjoittajan, Juha Jokelan, laatimine alkusanoineen. Niissä Jokela toteaa, että on näkevinään menestyksessä paradoksin:
" Mobile Horrorin menestys on tällä hetkellä mitattavissa juuri sellaisilla, talouselämään mainiosti soveltuvilla määrämittareilla, jotka ovat taiteen kannalta arveluttavia ja joihin liittyvä turhautuminen oli koko kirjoittamisen taustalla. Toivonkin, ettei MH:n markkinamenestystä ja sen mahdollisia taiteellisia ansioita sekoiteta keskenään. Taiteen merkitys perustuu siihen, että se säilyttää lupansa olla huonoa bisnestä."
Oli miten oli, teattereiden kannalta Mobile Horror on erinomainen sijoitus, sillä sen rakenne on mitä perinteisin ajan, paikan ja toiminnan ykseyksineen. Siihen tarvitaan vain yksi lavastus, eikä sekään ole kauhean vaatelias. Siinä on vain neljä näyttelijää. Aiheeltaan se on yleismaailmallisesti ajankohtainen. Sitä paitsi Mobile Horroria voidaan esittää melko vaatimattomissakin tiloissa.
Vaatimattomia tiloja edustaa oululaisvalintakin, Radisson SAS:n kellarikerroksen Raatti-kabinetti, joka on jo itsessään kuin luotu ankeaksi toimistotilaksi. Samalla paikanvalinta on mitä loistavin, koska ravintolat ovat osoittautuneet myös yleisölle mitä mieluisimmiksi esityspaikoiksi pitkin kaupunginteatterin evakkokautta.
Mobile Horror on määritelty komediaksi, jopa farssiksi. Yleisö nauraa mutta se nauraa terapeuttisesti ulos omia pelkojaan ja ahdistuksiaan, koska koko näytelmän sisältö keskittyy koskemaan nykyisen työelämän rankkoja vaatimuksia, ainaisia fuusioiden ja potkujen pelkoja.
Ihmissuhteet peilautuvat vain työn kautta, mutta nämä ihmiset eivät ole mitään sosialistisen realismin kirkasotsaisia työn sankareita. Eivät työn sankareita perinteisessä mielessä, vaikka Terhi onkin antanut itsestään kaiken aina loppuun palamiseen saakka.
Näytelmän ainoassa naisroolissa Jaana Kahra esittää pienen it-firman johtajaa, joka on juuri palannut burn out -lomaltaan ja yrittää tuoda työyhteisöön Mahatma Gadhilta omaksumiaan arvoja sekä itse tekemänsä maton. Timo Reinikka esittää markkinointipäällikkö Seppoa, verbaalivirtuoosia ja tyyppiä, joka määrittelee itsensä niin pinnalliseksi, että pulpahtaa aina pinnalle, vaikka välillä menisi kuinka kurjasti.
Kahra ja Reinikka ovat aluksi kahdestaan näyttämöllä ja tekevät laatuisaa työtä.
Kolmikko pääsee kuitenkin varsinaiseen elementtinsä vasta, kun koko esityksen huikein hahmo, nörttiä graafikkoa ja koodaajaa esittävä teatterin vierailija Heikki Pitkänen tassuttelee paikalle villasukissaan tukka pystyssä kuin ainakin kaverilla, jolla ovat koko ajan kauhutarinat huulillaan.
Pitkänen loistaa esityksen tähtenä esittäessään viimeisen päälle loistokkaasti näennäisen avutonta ja estynyttä mutta pohjimmiltaan fiksua nuortamiestä, joka on sisäistänyt paikkansa nokkimisjärjestyksen viimeisenä. Niinpä kontaktit tämän pojan ja huoneeseen saapastelevan konsernijohtajan välillä tarjoavat huikeaa tilannekomiikkaa. Risto Tuorila Tarmona, tuona patriarkkamaisena isona pomona, on kuin Deus ex machina. Hän on kuin Molieren näytelmien koneella pienten ihmisten pariin laskeutuva jumala, joka sallii ihmeen tapahtua.
Esitys kaikkine käänteineen toiveikkaasta epätoivoiseen ja takaisin toiveikkaaseen tarjoaa myös viiltävää tragediaa. Traagisuus on läsnä aivan erityisesti nuoren Miken hahmossa. Kuitenkin ainakin ensi-iltayleisö oli päättänyt hohottaa läpi nämäkin kohtaukset. Vierailijaohjaaja Minna Leino on hionut näissä kohtauksissa henkilöohjauksensa herkäksi - tämä koskee erityisesti kontakteja Jaana Kahran ja Heikki Pitkäsen välillä.
Näytelmän hullunhauskat arvokeskustelujen väärinkäsitykset, kun it-firma Dacutec pyrkii pelastautumaan hittituotteella, "ei me mitään Gandhi-tuotteita olla tekemässäkään", soljuvat luontevasti sellaisten ohjeiden sekaan, joissa kerrotaan, miten puretun talon ikkunoista voi valmistaa kasvihuoneen.
Esityskieli on sukkelaa ja nokkelaa puhekieltä, johon sekoittuu it-alan slangia. Näytelmä on harvinainen siksikin, ettei siinä ole ainuttakaan tylsää repliikkiä. Kuitenkin siinä on paljon vakavaa sanomaa, joka menee perille paremmin näin kuin paasaamalla tai saarnaamalla. Tuntuu, että ohjaaja on osannut ottaa hyvästä näytelmästä irti kaiken oleellisen.
Erikoisbonus ensi-illassa tarjottiin meille, jotka istuimme sivustalla. Meille nimittäin tarjoutui suora näkökontakti näytelmäkirjailijaan, joka istui eturivissä keskellä seuraten elämyksellisesti vauhdikasta menoa.