Moni tutkimus osoittaa Suomen nuorison voivan pahoin. Kenties tehokkuusajattelu on mennyt liian pitkälle. Jopa opiskelu nähdään pelkkänä kilpailukykytekijänä.
Suomen Akatemian tuoreen tutkimuksen mukaan jopa joka viides lukioikäinen tyttö kärsii koulu-uupumuksesta.
Tutkimuksen perusteella on näyttöä siitä, että ylioppilaskirjoitukset ja heti perään seuraavat korkeakoulujen pääsykokeet ovat monelle nuorelle liian hankala yhdistelmä (Kaleva 6.5.). Uupumus vie innon. Pojissa väsyminen näkyy kyynisyytenä ja kielteisyytenä.
Tuore tutkimus on vain yksi uusi todiste siitä, ettei hyvinvointivaltio-Suomen nuorisolla asiat ole lainkaan siinä kunnossa kuin oppimista ja taitoa kovasti korostavat tutkimukset osoittavat. Helsingin Sanomat kertoi viime viikolla, että joka päivä kuusi nuorta jää eläkkeelle mielenterveysongelmien vuoksi. Alle 30-vuotiaita työkyvyttömyyseläkeläisiä on maassa lehden mukaan jo 12 000. Heistä kolme neljästä on eläkkeellä nimenomaan mielenterveyspulmien vuoksi.
Kansanterveyslaitoksen tutkimuksessa vuodelta 2002 arveltiin joka neljännellä nuorella olleen mielenterveysongelmia. Kelan hoitotuesta huomattava osa menee mielenterveysongelmien hoitoon, ja psyykenlääkkeitä käyttävien alle 27-vuotiaiden määrä on tällä vuosikymmenellä kolminkertaistunut.
Hälytyskellojen pitäisi soida lujaa. Jotakin on mennyt pahasti pieleen, eikä ongelmia enää kovin kauaa voi hoitaa vain tilastovirheinä, yhteiskunnan antamilla rahamääräisillä tuilla tai lääkehoidolla.
Nyt puhutaan siitä ikäluokasta, jonka pitäisi joko jo olla tai pian siirtymässä kymmeniä vuosia kestävälle työuralle. Sen pitäisi kyetä ottamaan vastuuta itsestään ja luomaan työllään hyvinvointia, jolla voidaan huolehtia kasvavan seniorijoukon tarpeista. Valitettavasti vain näyttää siltä, että aktiiviväestön määrä vuotaa molemmista päistään: toisesta päästä siirrytään eläkkeelle täysin palveltujen työvuosien jälkeen, toisesta päästä siirrytään eläkkeelle ilman minkäänlaista työuraa.
Eihän tämä näin voi jatkua.
Nuorten uupumisen ja pahoinvoinnin syistä voi esittää useita teorioita. Yksi suosituimmista on se, että nyt oirehtiva ikäluokka on juuri se, joka eli lapsuutensa Suomen edellisen laman aikana. Massatyöttömyys, köyhyys ja rikkoutuneet perheet ovat saattaneet piirtyä syvälle kasvavien lasten muistiin. Tärkeästä varttumisen vaiheesta jäi uupumaan perusturvallisuus, minkä hintaa maksetaan nyt.
Selityksessä on takuulla perää, mutta se ei ole kattava. Luultavaa on, että päivittäiseksi hokemaksi muuttuneesta iskusanasta "kilpailukyky" voidaan johtaa selityksen toinen puoli. 1990-luvun lamasta toipumisen jälkeen koko Suomi säikähti. Euroon kiinnittyminen tarkoitti sitä, että vastedes kilpailukykyä ei voitu enää hoitaa devalvaatiolla, joka oli itse asiassa vain tulonsiirto yksittäiseltä kuluttajalta vientiteollisuudelle.
Kilpailukyky tarkoitti yhtäkkiä pelkkää tehokkuutta. Sen nimissä ja väestön vinoutuneen ikärakenteen vuoksi alettiin puhua myös opiskeluaikojen lyhentämisestä. Sekä yritysjohtajilta että poliittisilta päättäjiltä unohtui, että opiskeluaikojen lyhentäminen on helppoa vain paperilla. Käytännössä se tarkoittaa suunnattomia paineita aikuisuuden kynnyksellä oleville nuorille.
Kun osaamisen ja nopeasti hankitun tutkinnon välille vedetään heppoiset yhtäläisyysmerkit, lopputulos on tässä. Liian moni nuori särkyy. Maassa, jonka väestö ikääntyy ja joka suhtautuu nihkeästi maahanmuuttoon, ei kerta kaikkiaan ole varaa menettää yhtään nuortaan möykkäämällä jatkuvasti tehokkuudesta.