Myyrmannin pommi ja Jokelan koulun murhat ovat herättäneet keskustelua nuorten mielenterveydestä.
Yksi keskustelun teemoista on ollut mediakulttuurin vaikutus esimerkiksi Jokelan koulun ampumistapauksen syntyyn.
Tietokonepelit, kauhuelokuvat ja pomminteko-ohjeita sisältävä world wide web on saatettu nähdä syynä nuorten mielenterveyden horjumiseen.
Selvää onkin, että mediapsykologian tutkimukseen eri muodoissaan on kiinnitettävä huomiota. Suomessa pioneerityötä tällä alalla on tehnyt tohtori Anu Mustonen. Mediapsykologia on ihmisen mediasuhteen tutkimusta. Media tarjoaa peilin, johon omaa minuutta heijastetaan. Peilin kautta myös verrataan itseä muihin ihmisiin.
Median kautta eläydytään ja samastutaan toisten ihmisten elämäntilanteisiin.
Kansainvälinen mediapsykologian tutkimus keskittyi osana elokuva- ja mediatiedettä erityisesti 1970- ja 1980-luvuilla psykosemiotiikkaan.
Psykosemiotiikan lähtökohtana on ajatus, että kaikkea ihmisen toimintaa, aina solutasosta alkaen, voidaan tarkastella merkitysten tuottamisen ja vastaanottamisen näkökulmasta. Merkityksen tuottamista ja vastaanottamista voidaan kutsua kieleksi. Kunkin ihmisen ajattelu ja toiminta noudattaa tietyn kielen sääntöjä.
Elokuvan psykologisten vaikutusten uranuurtaja on ranskalainen Christian Metz (1931--1993). Hänen psykosemioottiset teoriansa pohjautuivat itävaltalaisen Sigmund Freudin psykoanalyysiin ja ranskalaisen Jacques Lacanin peiliteoriaan.
Freud oli 1800-luvun tieteen tärkein edustaja Darwinin ja Marxin ohella.
Kun 1600- ja 1700-lukujen tieteessä edistyivät varsinkin fysiikka ja taivaanmekaniikka, niin 1800-luvulla ihmistutkimus edistyi harppauksen. Viime vuosina Freudin psykoanalyysin tieteellinen perusta on herättänyt keskustelua. Suomessa muun muassa Petteri Pietikäinen on valottanut Freudin aatehistoriallisia taustoja.
Sigmund Freudin psykoanalyysin lähtökohta oli eläintieteilijä Ernst Haeckelin evoluutioteoria.
Haeckel kehitteli biogeneettisen lain, jonka mukaan ihmisen varhaisvaiheen sikiön kehityksessä näkyy tiivistetyssä muodossa koko ihmislajin kehitys kalasta ihmiseksi. Sikiö käy kohdussa evoluution läpi. Sikiölle kehittyvät ensin esihistoriallisen täysikasvuisen kalan kidusraot. Myöhemmin sikiölle kehittyy varhaisen lisko- ja nisäkäsvaiheen perintönä häntä. Vasta tämän jälkeen sikiöstä vähitellen muotoutuu ihminen.
Freudin teoriassa lasten psykoseksuaalisesta kehityksestä biogeettinen laki tulee selvästi esiin, mutta Freudilla ei enää pelkästään sikiönkehityksessä vaan myös lapsen kehityksessä.
Freud puhuu lapsen kehityksen kolmesta vaiheesta, joita ovat oraalinen, anaalinen ja fallinen. Kukin vaihe liittyy tiettyyn evoluutiovaiheeseen: 1800-luvun biologit ajattelivat, että yksinkertaiset organismit käyttivät suutaan suvunjatkamiseen, kun taas esihistorialliset linnut ja matelijat jatkoivat sukuaan hieromalla peräaukkoja toisiaan vasten. Hirmuliskoilla oli jo penis ja vagina.
Freudin mielestä lapsen normaali kehitys johtaa falliseen kehitykseen eli ainakin hirmuliskoksi asti, mutta poikkeustapauksissa voidaan jäädä ameeban tai matelijan asteelle eli oraaliseen tai anaaliseen vaiheeseen.
Selvää on, että Freudin psykoanalyysin tieteellinen perusta on osin mielikuvituksellinen.
Tieteen historiassa on kuitenkin paljon esimerkkejä siitä, että mielikuvituksellinen hypoteesi tai ajattelun alkuperäinen lähtökohta voi avata tutkimuksellisia ovia, joita ei muuten olisi huomattu. Psykoanalyysin käytännöllinen menestys onkin vahva evidenssi sen todellisuusperustaisuudesta.
Samalla myös psykoanalyysin menetelmää on kehitettävä ja uudelleenarvioitava, kun sitä sovelletaan nuoriin ja mediaan. Metzin psykosemiotiikka ei enää riitä, kun selvitetään mediakulttuurin vaikutusta Jokelan tai Myyrmannin tapaukseen.
Eeva-Liisa Mannerin näytelmä Poltettu oranssi kuvaa terävästi psykoanalyysin rajoja.
Näytelmän päähenkilö on nuori tyttö nimeltään Marina. Poltettu oranssi on hevonen, josta Marina näkee unia. Pikkukaupungin kaduilla kävellessään Marina näkee kaikki vastaantulevat miehet päättöminä.
Hän puhuu keinotekoista kieltä, jota kukaan muu ei ymmärrä. Marinan psykiatri yrittää saada hänet puhumaan muiden kieltä. Marina itse vaalii tiukasti omaa sisäistä maailmaansa ja identiteettiään ja kieltäytyy puhumasta toisten kieltä. Ehkä hiukan samalla tavalla kuin Marina pitää kiinni kielestään, tämän hetken maailmassa nuoret rakentavat omia alakulttuurejaan kansainväliseen tietoverkkoon.
Näillä kulttuureilla on omat kielensä ja omat toimintansa tavat, joita ulkopuoliset analyytikot eivät ehkä koskaan ymmärrä.
Kirjoittaja on mediatieteen professori ja Lapin yliopiston rehtori.