Noin kuukausi sitten vietettiin vuoden suurinta juhlaa, joulua. Vaikka joulua on usein arvosteltu sekä liiallisesta kaupallisuudesta että liiallisesta perhekeskeisyydestä, on se ennen muuta yhdessä olemisen ja elämänmyönteisyyden juhlaa, valon voitto pimeydestä sekä uudesta alusta iloitsemista.
Joulun keskeinen hahmo on joulupukki, jota on markkinoitu erityisesti lapsille. Mutta myytti joulupukista tuntuu elävän ja voivan hyvin myös aikuisten keskuudessa.
Talouspoliittisesti joulupukki on kuitenkin vaarallinen hahmo, joten hänen rooliaan on syytä tutkia tarkemmin.
Ajatelkaapa nyt, jossain päin jatkuvasta väestökadosta kärsivää Lappia (eli Korvatunturilla) on vanhempi parrakas mieshenkilö, joka jo sukupolvien ajan on tonttujensa kanssa jakanut lahjoja maailman ihmisille ja erityisesti lapsille epämääräisiä ja lyhytaikaisia kiltteyslupauksia vastaan.
Joulupukin lahjojen saamisesta on vuosikymmenten saatossa tullut subjektiivinen oikeus, saavutettu etu josta ei voi luopua.
Kun odotamme ja panemme lapsemme odottamaan näitä heille luvattuja – ja kaikille kuuluvia – lahjoja, emme koskaan kysy, miten tämä kaikki on rahoitettu. (Emme toki myöskään kysy, miten lahjojen jakaminen eri puolille maailmaa hyvin lyhyessä ajassa on logistisesti mahdollista.)
Meille riittää, että saamme aina omat lahjamme, maksakoot muut niiden hinnan. Tällainen asenne muuttuu vaaralliseksi, kun alamme olettaa, että joulupukin lisäksi myös yhteiskunnan tulee järjestää meille kaikki se mitä me haluamme.
Suomi on monien muiden länsimaiden tapaan muuttunut eräänlaiseksi joulupukkiyhteiskunnaksi. Seuraukset tästä ovat alkaneet nyt näkyä, erityisesti kun kykymme oikaista toimintatapojamme näyttää heikentyneen ratkaisevasti. Vastikkeettomista oikeuksista on tullut meille subjektiivinen oikeus, jonka rajoittamispyrkimykset tulkitaan silkaksi pahansuopuudeksi.
Yhteiskunnan – eli meidän sen jäsenien – tuen varassa elävien määrä on kohonnut hälyttävän korkeaksi. Tilanteesta kärsivät erityisesti ne, jotka aidosti tarvitsevat muiden tukea selviytyäkseen.
Vaikka tilanne kehittyy nopeasti huolestuttavaan suuntaan, eivät muutoksen edellytykset ole parantuneet. Kaikki yhteiskunnan antamat lahjat tulisi siksi kyseenalaistaa ja katsoa, mitkä niistä tulisi todella säilyttää.
Nyt kukaan ei kuitenkaan ole valmis luopumaan mistään, ja monet esittävät liioiteltuja kuvauksia omasta ahdingostaan. Muutosten vastustamiselle esitetään näin mitä erilaisimpia perusteluja: kyllä joulupukkiyhteiskunnan tulee edelleen tukea kaikkia, lahjat kuuluvat kaikille. Puhutaan hyväosaisista joiden tulisi osallistua suuremmalla panoksella lahjojen jakamiseen ja unohdetaan, että myös monet lahjojen saajat ovat noita samoja hyväosaisia.
Mutta mitä silloin tapahtuisi, jos joulupukki tajuaisi resurssiensa rajallisuuden, irtisanoisi kaikki tonttunsa ja menisi lakkoon?
Nyt lakolla tuntuvat uhkailevan erityisesti SAK:n liittoihin kuuluvat lahjojen saajat, jotka haluavat pitää kiinni vanhoista etuoikeuksistaan. Lahjojen rahoittajille yritetään taas saada huono omatunto, saada heidät häpeämään sydämettömyyttään ja ahneuttaan. Mutta miten kauan tällaiseen vastuunsiirtoon suostutaan? Entä jos joulupukki kyllästyisikin tähän kaikkeen?
Onneksi meille on viimeisten viikkojen aikana esitelty myös vaihtoehto, joka lisäksi tuntuu toimivan.
Suomen nuorten jääkiekkomaajoukkue voitti vuoden vaihteessa Helsingissä järjestetyissä kisoissa maailmanmestaruuden. Se ei voittanut sitä esimerkiksi siksi, että Kansainvälinen jääkiekkoliitto olisi päättänyt, että nyt oli Suomen vuoro päästä mestariksi. Ei, suomalaisnuoret voittivat maailmanmestaruuden siksi, että he pelasivat hyvin ja omistautuivat asialleen.
Suomen maailmanmestaruus perustui sekä yksilölliseen taitoon että poikkeuksellisen vahvaan yhteishenkeen ja -peliin. Aho, Juolevi, Kalapudas, Kapanen, Laine, Puljujärvi (aakkosjärjestyksessä) ja muut joukkueen jäsenet olivat sekä loistavia yksilöitä että luotettavia joukkueen jäseniä. Se on muistettava, kun mietitään voiton mahdollistaneita tekijöitä. Voitto oli ansaittu palkinto pitkäjänteisestä ja peräänantamattomasta yrittämisestä eikä mikään joulupukin heille antama lahja.
Suomen nuoret leijonat ovat itse kertoneet, mihin heidän saavutuksensa perustui. He tarjosivat meille esimerkin, jonka soisi siirtyvän myös laajempaan yhteiskunnalliseen käyttöön. Me voimme luopua omien etujemme yksipuolisesta ajamisesta ja ryhtyä pohtimaan yhteiskunnan kokonaisetua.
Meille esitettävä kysymys kuuluu siitä syystä seuraavasti: Kumpi meidän olisi otettava yhteiskuntapolitiikan esikuvaksi, joulupukki vai nuoret leijonat? Vastauksen löytäminen tähän kysymykseen lienee varsin helppoa.
Jyrki Iivonen on Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti.