Minulla on sanottavaa. Roolit ja laulut: Ida (Outo Jokiranta), Antti (Juho Juopperi), Johanna (Elina Karjalainen), Milla (Anielka Kauppila, Jenni (Katariina Kovalainen), Kaisa (Minna Kervinen), Aurora (Aura Mursula), Irene (Enni Murtomäki), Jenna (Iida Pesola), Petteri (Juha Sarkkinen), Sanna (Karoliina Tikkanen), Juhani (Samuli Tuhkanen). Muusikot: Jarkko Kerttula (kitara), Ilkka Tapio (kitara), Risto Salonen (basso, kitara, rummut), Ville Kangas (rummut), Elina Karjalainen (koskettimet) Juha Sarkkinen (koskettimet), Ilari Tötterström (basso). Videointi ja kuvamateriaali: Samuli Tuhkanen, Juha Sarkkinen, Juho Juopperi. Ohjaus: Paula Westerlund. NuKu 11.1.
Minulla on sanottavaa, on Oulun normaalikoulun lukion musiikkiteatterikurssilaisten itse luoma esitys, jossa käsitellään nuoruuteen hyvin sopivia teemoja:
Mikä on tärkeää?
Mistä saan iloa?
Mistä hyvä olo tai mikä pelottaa?
Nimestä päätellen olisi voinut odottaa nuorten teinien uhmakriittistä paatosta tyyliin Agit Prop tai Ultra Bra, mutta toisin kävi. Onneksi.
Teemoja olivat muun muassa vaikeudet parisuhteissa, itsemurha ja bilettäminen, rakkaus ja unelmat. Nuoret käsittelivät valitsemiaan aiheita keskittyneesti, ilman huutamista tai syyttelevää katkeruutta. Siinä olisi monelle aikuisellekin opittavaa.
Laulut sekä välijuontoja korvaavat lyhyet näytelmäpätkät, bändi ja valkokankaalle heijastetut kuvat toimivat rakenteellisesti hyvin.
Vaikka elementtejä oli paljon, pysyi kokonaisuus pelkistettynä, helposti seurattavana ja - elastisena. Lavastus oli tarkoituksellisesti pidetty yksinkertaisena. Huomio kiinnittyi näin itse nuoriin.
Ohjaaja Paula Westerlundin pedagogiset sormenjäljet kajastelivat taustalla ymmärtäväisinä. Jokaiselle esitettävälle kappaleelle oli valittu siihen sopiva persoona. Olennaista ei ollut niinkään laulu- tai näyttelemistaito, vaan kaikkien mukana olevien osallistuminen esityksen luomiseen.
Kokonaisuutena parhaiten selvisi tasalaatuinen bändi: Jarkko Kerttula (kitara), Ilkka Tapio (kitara), Risto Salonen (basso, kitara, rummut), Ville Kangas (rummut), Elina Karjalainen (koskettimet), Juha Sarkkinen (koskettimet) ja Ilari Tötterström (basso).
Soitto oli hiottua eikä sortunut ylilyönteihin. Pikemminkin maltti oli valttia ja soittajien tekniset taidot nousivat esiin ilman alleviivausta.
Skaala oli hallinnassa Jimi Hendrixistä Apulantaan mennen tullen.
Nykyajan nuorisomuoti tuotiin esille vaatetuksenkin kautta. Lavalta löytyi muun muassa rokkari, räppäri, tavis, gootti ja hämy ja loput siltä väliltä.
Mukana oli ainakin kolme minihametta, kahdet lannefarkut, aina muodissa oleva musta, hattu, letit, collegepuseroa ja korkeakorkoisia kenkiä.
Vaikka teemat olivat nuorten itsenä työstämiä, oli niiden esilletuonnissa paikka paikoin sievistelevää koulumaisuutta. Se johtui ehkä osin nuorten varman päälle pelaamisesta. Poissa olivat vanhemmat, huumeet, seksi, kännykät, tietokoneet, uusioperheet ja moni muu heijastuma todellisuudesta. Ehkä parempi niin. Löytyypähän tarvittaessa sanottavaa jatkossakin, mikäli intoa piisaa.
Minulla on sanottavaa voidaan nähdä myös projektina, jonka kohteena olivat esiintymässä olleet nuoret itse. Vaatii nimittäin paljon lähteä laulamaan mikki kourassa tutuille ja tuntemattomille. Siinä joutuu katsomaan omaa pelkokerrointaan silmästä silmään.
Tässä esityksessä kaikilla oli sanottavaa ja kaikki olivat lopussa voittajia.
Esille nostetut teemat olivat tärkeitä ja jokaisella riitti myös unelmia: ystäviä, perhe, mielenkiintoinen ammatti, lääkäri tai rallikuski, olla onnellinen vanhanakin, pitää kiinni unelmista
Uskokaa tai älkää, mutta nykynuoret ovat loppujen lopuksi melko perinteisistä arvoista kiinnipitäviä. Ainakin tämän esityksen perusteella vanhemmat voivat nukkua yönsä rauhassa.