Teini-ikäisissä nuorissa ja iäkkäissä vanhuksissa on jotakin pelottavaa, salattua voimaa. Molemmat ovat kovia änkkäytymään. Änkkäytyminen tarkoittaa, että kun he ovat saaneet jotakin mieleensä, niin päätä ei käännetä kuin radiokanavaa.
Perhe tietää tämän. Teinin tai vanhuksen esittämän päättömän mielipiteen edessä keski-ikäinen saattaa harpata keskelle lattiaa karjumaan, vieläpä rintaansa takoen. Mutta sekös hetkauttaa. Nuori tai vanha ei lähde, ei tule, ei mene, eikä kipaise. Asia pysyy pihvinä.
Ei tarvitse miettiä pitkään, että tajuaa mistä on kysymys. Johan tuon näkee. Peruskoululaiset ja palvelutalon porukka toimivat yksissätuumin. He ova tehneet sopimuksen meitä muita vastaan.
Teinien ja taattojen sanaton sopimus nakertaa hermojamme ja sitä kautta koko järjestäytynyttä yhteiskuntaa. He ilkkuvat asuntovelkaiselle keskiluokalle, jonka elämän sisältö rakentuu työn menettämisen pelolle. Heillä on varaa naureskella, vapaita kun ovat.
Kolmetoistavuotias ei ole vastuussa mistään. Hän ei maksa sähkölaskua, eikä säästä suihkussa vettä. Kahdeksankymmentäkolmevuotias ei ole vastuussa mistään. Eläke on pieni mutta oma. Hän jätti huolehtimisen ajat sitten keski-ikäisille junioreille, keskareille.
Nyt tämä tehokaksikko on keksinyt tavan pottuilla: he kieltäytyvät syömästä. Koulun ja vanhainkodin ruoka on pahaa.
Kouluruoka koostuu kuulemma kumiperunoista ja ongelmajätteeksi luokiteltavasta raasteesta. Yök en syö. Koululainen kokoaa ateriansa laittamalla tarjottimelle lasin vettä ja pimeässä hohtavan kännykkänsä.
Seniorikansalaiset työntävät lautasen sivuun ja sanovat, että viekää sotku pois, en syö. Salaatin he torjuvat jäkälänä, porojen ruokana.
Siinä he laihtuvat meidän katsellessamme, muuttuvat aliravituiksi. Nuori menee kohta kännykkäkoteloon, vanhus solahtaa keinutuolin pinnojen läpi.
Pitäkää puoluekokous ja purkakaa salainen lisäpöytäkirjanne, olkaa niin kilttejä. Ruvetkaa syömään suurtalouskeittiöissä valmistamaamme ruokaa. Ehkei se ole hyvää, mutta kyllä se ravitsee.