Romaani
Eero Pokela: Hautajaiset Petroskoissa. Rajalla 2006. Isän ja pojan elämäkertaromaanissa seurataan Pokelan Sievissä syntyneiden sedän ja serkun vaiheita. Heino Pokela lähtee 1930-luvun taitteen pula-aikana Kanadan metsätyömaille, mutta työttömyyden iskiessä sinnekin värväytyy Neuvosto-Karjalaan rakentamaan Edvard Gyllingin valtakunnassa sosialismia, vaikkei ole enempää Sievissä kuin Kanadassakaan ollut poliittisesti aktiivinen. Nälkä hänet itään ajaa, ei aate.
Romaani etenee realistisesti. Tämä on tosielämäromaanin ongelma: mielikuvituksellisimmatkin tapahtumat vaikuttavat likilaskuisilta, jos fantasia ja ilmaisutaito puuttuvat. Kirjailijalla on kyllä kehämäisen ja kerroksellisen romaanirakenteen valmistamisen tajua. Teoksessa on kolme päällekkäistä minäkertojaa. Ylimmän tason kertoja väittää häpeilemättä olevansa Eero Pokela. Toiset Pokelat, ensin Heino lyhyesti ja Kauno pitempään esiintyvät sisäkertojina.
Teos alkaa Kaunon saatua Äänisen hinaajan lämmittäjänä tietää isänsä olevan vanhainkodissa huonossa kunnossa. Pojan päästyä paikalle ukko pian kuolee ja haudataan. Seuraavassa luvussa Kauno on vuosikymmenien kuluttua paluumuuttanut Suomeen tavaten Eero Pokelan, joka alkaa hänen pyynnöstään kirjoittaa käsissämme olevaa elämäkertaa. Teoksen ideana on korostaa suomalaisuuden merkitystä, sitä minkä takia näitä ihmisiä on Neuvostoliitossa vainottu ja vaiennettu.
Rinnan Neuvosto-Karjalan olojen vaikeutumisen kanssa isä-Heinon perinnöllinen sokeutuminen päättää hänen metsurin uransa ja saattaa perheen ahdinkoon, jonka tuloksena aviopari eroaa. Pojat jaetaan, niin että Kauno jää isänsä "silmäksi".
Vaikka lukija odottaa Pokeloidenkin joutuvan "fasistisen Suomen" kansalaisina Stalinin suureen lihamyllyyn, näin ei tapahdu. Heinoa suojaa hänen avuton sokeutensa. Kun jatkosota syttyy, ennen vainoja kukoistaneen Matrosan metsätyökeskuksen suomalaiset evakuoidaan Uralin rinteille, työvelvollisiksi kyllä muttei vankileirille. Ruokakin on parempaa kuin Karjalassa. Kauno joutuu ensin poikakotiin yleten siellä muiden poikien etumieheksi ja sitten kuskaamaan sotasairaalaan kuolleiden sotilaiden ruumiita hautaan. Isä joutuu vanhainkodissa lujille ahertaessaan lemmenkipeiden naislaumojen tyydyttäjänä.
Sodan jälkeen Pokelat palaavat Karjalaan. Isä pääsee invalidikotiin, mutta pojalle ei löydy töitä hänen hukattuaan passinsa. Hän ajautuu Moskovaan nuorisorikollisjengin johtajaksi. Koska suomalaisuus ei täälläkään olisi kurssissa, hän käyttää nimeä Leonid Ladanov. Leijonat-jengi harjoittaa varastelua ja pientä paritusta asuen pääkaupungin viemäri- ja lämpöputkilabyrintissa. Tästä seuraa Ladanoville vankilareissu ja parikin. Paettuaan viemärien kautta Kauno löytää entisen jenginsä, joka päättää lähteä Valko-Venäjälle ansaitsemaan kerjäämällä Saksasta palaavilta neuvostosotilailta.
Toisen vankilatuomionsa kärsittyään Kauno antaa Ladanovin kuolla ja palaa Petroskoihin isäänsä etsimään. Parikymppinen tuntee olevansa kokemustensa puolesta satavuotias. Kerronnallinen ympyrä sulkeutuu, kun Kauno pääsee Äänisen hinaajaan. Tämänkin jälkeen hän joutuu työleirille ja karkotukseen, mutta opiskelee lopulta veturinkuljettajaksi. Nämä vaiheet ja teoksen nimeä kantava loppuluku ovat yhteenvetomaiset. Loppu "kunnon pihveineen" ja Heinon siunaamisineen kääntyy sentimentaaliseksi ja saa myös uskonnollista väritystä, onhan Eero Pokela helluntailainen aktivisti.
Teoksessa esiintyy pieniä virheitä, mutta juuri ne ovat ärsyttäviä. Jo ensimmäisellä leipätekstisivulla venäläisten nimien oikeinkirjoitus horjuu. Kyrillisten kirjaimien latinalaisista vastineista on olemassa selvät säännöt. Ei Mensikow, vaan Men`´sikov, ei Pokeloff, vaan Pokelov.
Pahempia ovat anakronismit eli aikakautta vastaamattomat yksityiskohdat. Koska romaani on realistinen vailla fantasian häivää, ei voi hyväksyä sellaisia ilmauksia kuin "tiukkapipoinen" tai "etuajassa" Heinon puheessa 1920--30-luvulla. "Demareista" ei ollut tietoakaan 1920-luvun lopussa. Näitä viime vuosikymmenien puhekielisiä sanontoja esiintyy turhan paljon. Ylimmän tason kertojalle ne tietysti on sallittava.
Muutamat asiavirheetkin tökkivät silmään. Valtion turvallisuuspalvelun nimi oli 1930-luvulla GPU, sodan jälkeen KGB. 1939--56 Karjala oli virallisesti Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta. Polkupyörä ei koskaan kuulunut neuvostoelämään. Se oli miliiseille liian nopea kulkuväline kiinni otettavaksi.