Jos on uskominen eri televisiokanavien vaalikeskusteluja, suomalaisten puolueiden puheenjohtajiksi on valiutunut harvinaisen huonotapaisia ihmisiä.
Missä puhutaan niin paljon toisten päälle, keskeytetään eikä kuunnella toisia kuin vaalikeskusteluissa?
Käytöksen kultaisen kirjan ohjeiden täydellinen muistamattomuus tuli viimeksi esille MTV3:n vaalikeskustelussa keskiviikkoiltana.
Kuulostavatko seuraavat tutuilta:
"Saanko sanoa loppuun?"
"Minun vuoroni on nyt!"
"Olen saanut vähemmän puheaikaa kuin muut."
Jos kouluissa, lastentarhoissa ja työpaikoilla käyttäydyttäisiin samalla tavalla, tulisi jälki-istuntoja, karkitonta päivää ja pomon puhutteluja.
Väittelytaito etenkin töllöttimessä on taitolaji. Pitäisi olla sanavalmis ja hauska. Pitäisi osata asiat, mutta varoa sortumasta vaikeasti ymmärrettäviin yksityiskohtiin.
Pitäisi olla muutenkin fiksu, filmaattinen ja fotogeeninen.
Viestin ja viestin esittäjän pitäisi käydä yksiin. Sen oppi kristillisdemokraattien Päivi Räsänen TV1:n tentissä maanantaina. Korjaavaa palautetta taisi ropista.
Sitten nimi nimeltä, suoritus suoritukselta, tähänastisten vaalitenttien perusteella:
Perussuomalaisten Timo Soinin tv-pinna on kiristynyt ja omanarvontunto noussut liiankin korkealle gallupien myötä.
Keskustan Mari Kiviniemi on armottoman kuivakka ja vaalilauseensa mukainen: Asiaa. Minkälaisiahan ovat hänen sutkauksensa?
Kokoomuksen Jyrki Kataisen etusormi heiluu välillä oppimestarimaisesti, ja tyyli on välillä pikkuvanhaa.
Demarien Jutta Urpilainen on päässyt pahimmista maneereistaan, mutta toistelee itseään ja keksii uusia sanoja. Takuukset!
Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki on niin hyvä suustaan ja niin ikuisessa oppositiossa, että se syö jo uskottavuutta.
Vihreiden Anni Sinnemäki on joka asiassa liian tosissaan ja samalla hymyilee. Puheen ja ilmeen epäsynkka oli vielä pahempi George W. Bushilla.
RKP:n Stefan Wallinin etu on se, että suomi sujuu riittävän hyvin. Se tuo häneen tv-esiintymiseensä sopivan rytmin. Ainoa, joka ei keskeytä muita.
Osa ongelmasta on se, että eduskuntapuolueita on turhan paljon. Vaalikeskustelut olisivat paljon parempia, jos puolueita olisi vaikka puolet vähemmän.
Kun nyt kaikkien kahdeksan eduskuntapuolueen pomot pannaan samaan studioon, sivistyneen väittelyn tilalle tulee viidakon laki: ääneen ja kuvaan pitää päästä vaikka väkisin. Moottoriturvat syövät hitaat.
Yleisradion Tampereen suurta vaalikeskustelussa viime viikolla häiritsi se, että puolueiden valitseman yleisön edustajat pääsivät esittämään kysymyksiä. Niissä oli ketunhännät molemmissa kainaloissa.
Toinen osa ongelmasta on se, että kaikissa vaalikeskusteluissa, suurissa ja pienissä, kaikilla kanavilla, kaikissa sanomalehdissä, kysytään suurin piirtein samat kysymykset.
Samojen aiheiden toistuminen johtaa siihen, että puoluejohtajat tietävät etukäteen, mitä kysytään. Ja kun kysymykset ovat samoja, myös vastaukset ovat samoja. Tässä suhteessa puoluekohtaiset tentit antavat enemmän, sillä niissä voi kysyä yllättäviä asioita ja prässätä.
Television vaalitentit ovat niitä juontaville toimittajillekin melkoista rääkkiä. Pitäisi keksiä uutta kysyttävää ja pitäisi paimentaa suuria egoja suorassa lähetyksessä. Ei käy kateeksi.
Arvioimatta tämän kevään suorituksia voi sanoa, että toimittajakaksikko Leif Salmén-Pekka Oksala oli aikoinaan pistämätön. He olivat tiukkoja, mutta eivät lyöneet yli.
Olihan heillä osuva lempinimikin: Taika-Jim ja Lothar.