Ingmar Bergman (1918-2007) oli viimeinen 1940 -luvulla aloittaneista suurista elokuvaohjaajista. Tuntuu kuin kokonainen elokuvan historian yksi aikakausi olisi päättynyt hänen poismenoonsa.
Bergmanin teoksista on löydetty kolme keskeistä teemaa: nöyryytys, erillisyys ja yhteisyys. Niistä nöyryytys on noussut toistuvasti esiin, viimeiseksi elokuvassa Fanny ja Alexander. Sen Piispala-jaksossa ohjaaja näyttää, kuinka uskonto nöyryyttää, alistaa ja tuhoaa lapsen ja lapsuuden.
Alexander on tulkittu Bergmanin omakuvaksi. Bergmanin mukaan lapsuuden kokemukset seuraavat meitä elämän loppuun asti.
Protestanttisen ankaruuden vastapainona on taide, elokuvassa teatteri. Siihen liittyvät erilaiset naamiot ja roolit; lapset ovat tässä pelissä ainoita viattomia.
Nuoruuden tuotannossa Bergman kuvaa kuinka vanhemmat nöyryyttävät lapsiaan, opettajat oppilaita ja auktoriteetit ja viranhaltijat alaisiaan.
Ne kertovat matkasta läpi tappion ja epätoivon kohti jonkinasteista toivottomuutta. Elämä on elettävä vailla harhakuvia ja tietoisena siitä, että väistämätön lopputulos on epäonnistuminen kuten ruotsalainen elokuvahistorioitsija Gösta Werner kirjoitti.
Ingmar Bergmanin kansainvälinen läpimurto oli Kesä Monikan kanssa (1952), joka avasi silmät taitelijan mestaruudelle, ensimmäiseksi Ranskassa. Elokuvassa on kohtaus, jossa Harriet Anderssonin näyttelemä Monika kääntyy yhtäkkiä katsomaan kohti kameraa, meihin katsojiin.
Monika katsoo meihin kuin kysyäkseen, miksi elämän täytyy kulkea näin eikä niin kuin minä haluan.
Keskeisissä 1950 -luvun teoksissaan Ingmar Bergman käsitteli Jumala-suhdettaan. Sodanjälkeinen arvonihilismin voi nähdä kaiken epäilyksen alaiseksi asettavien henkilöiden taustalla. Elokuvassa Seitsemäs sinetti Kristuksen kuvan edessä päähenkilö rukoilee: Minä tahdon tiedon, en uskoa.
Silti elokuvien ihmiset odottavat merkkiä Jumalan olemassaoloa ja kysyvät, miksi Jumala ei vastaa.