Maria Turtschaninoffin ”Luetko sinä?” -kampanjaan kirjoittama novelli Oma luurankoni on todella ajatuksia herättävä kertomus syrjäytyneestä nuoresta, joka asuu vanhassa kerrostalossa äitinsä kanssa. Yksinäisten, ikuisuudelta tuntuvien koulupäivien lisäksi äiti on usein myöhään töissä, joten hän on kotonakin omissa oloissaan. Hän oikeastaan pitää yksin olemisesta, mutta eteisen vaatekomerossa piilee karu totuus, joka hänen on kohdattava jonakin päivänä kasvotusten. Se valvottaa häntä öisin, natisemalla ja raapimalla komeron seiniä haluten päästä kaapista ulos. Se on hänen oma luurankonsa.
Tämä on yksi erikoisimmista mutta silti koskettavimmista koskaan lukemistani novelleista. Voisin lukea sen kerta toisensa jälkeen uudelleen ja pohtia, mitä kaikkea luuranko yrittää huutaa kaapistaan maailmalle sanattomin sanoin.
Luettuani novellin ensimmäisen kerran ajattelin, että onpas siinäkin sisällötön tarina. Toisen kerran jälkeen tajusin, että luurankohan on täynnä mystisiä vertauskuvia. Luuranko ei ole hohtavan valkoinen kuten normaalit luurangot. Se on lommoinen. Likainen. Kärsineen näköinen. Sen olemuksessa kuvastuvat nuoren kokemukset omasta itsestään. Enää minua ei häiritse edes se, että päähenkilöllä ei ole nimeä eikä sukupuolta – sehän kertoo vain, että kuka tahansa meistä voi joutua syrjäytyneeksi.
Annan tarinalle 4/5 pistettä. Miinuspiste tulee niistä satunnaisista kohdista, joissa kuvaillaan ympäristön arkisia tapahtumia vähän liian tarkasti. Useimmat niistä olivat aika pitkästyttäviä ja muutenkin turhia juonen kannalta. Mutta muuten voin lämpimästi suositella lukemaan novellin vaikkapa Kalevan nettisivuilta. Tarina on kaikkea muuta kuin helppo tulkita, mutta teema on juuri nyt ajankohtaisimmillaan!
