Luetko sinä? -kampanjanovellin kolmas ja viimeinen osa.
Osa 3
Sinä iltana hän tulee myöhään kotiin. Hän on kierrellyt kaupungilla, yksin. Käynyt katselemassa kaupoissa. Vartijat olivat hätistelleet hänet pois, luulleet ilman muuta näpistelijäksi. Hartioita särkee, reppu painaa ja sateenvarjon hän on hukannut. Kun hän avaa oven, eteinen on pimeä. Kaikki on täsmälleen samoin kuin lähtiessä: räsymatto hiukan vinossa, nurkkaan potkaistut lenkkarit niillä sijoillaan, sanomalehtipino oven vieressä odottamassa ulos kuskaamista. Avain sievästi paikallaan vaatekomeron avaimenreiässä.
Hän kiemurtelee repun selästään ja maiharit jalastaan, menee nopeasti vaatekomeron ohi keittiöön. Etsii jääkaapista makaronilaatikon, ottaa voin ja ketsupin. Lämmittäessään laatikkoa hän ei ajattele yhtään mitään. Varsinkaan sitä, kuinka istui päivällä yksin ruokalan lounaspöydässä. Tänäänkin. Tai sitä, ettei ole varma, sanoiko päivän aikana muuta kuin vastasi pariin kysymykseen tunnilla ja mumisi ”anteeksi” vartijalle kaupassa. Kukaan ei puhunut hänelle eikä hän puhunut kenenkään kanssa. Sitä hän ei todellakaan ajattele, ei yhtään.
Hän istuu pienen maalaamattoman koivupöydän ääreen makaronilaatikkoineen ja lautasineen. Ottaa veitsen ja haarukan, antaa niiden leijua jauhelihan ja makaronin yllä. Keittiön kello tikittää. Se on ainoa ääni, joka asunnosta kuuluu. Joku ajaa hissillä B-portaassa, se kuuluu hyvin selvästi, ja naapurissa imuroidaan. Joku piiskaa mattoa tuuletusparvekkeella, vaikka on myöhä ja piiskaaminen tähän aikaan ankarasti kielletty. Mutta kaikki nuo äänet tulevat ulkoa. Täällä sisällä on tavattoman, tavattoman hiljaista.
Hän laskee ruokailuvälineet kädestään, kummankin omalle puolelleen kukkakuvioista lautasta. Työntää tuolin taaksepäin, nousee ja lähtee keittiöstä pienin varovaisin askelin. Sukkajaloista ei suurilla lattioilla juuri kuulu ääntä. Hän pysähtyy eteisen vaatekomeron oven eteen. Kumartuu eteenpäin, painaa korvansa ovea vasten. ”Haloo?” hän sanoo matalalla äänellä. Ei vastausta.
Hän katsoo avainta. Ajattelee komerossa riippuvia kankaita: ruskeaa tweediä, sinistä taftia, kermanväristä satiinia. Niiden takana valkoiset luut, harottavat kylkiluut, tuijottavat silmäkuopat.
Käsi tavoittaa avaimen, tarttuu mustaan metalliin, kääntää. Avaa oven.
Komerosta tuulahtaa voimakas tomun haju. Vaatteet riippuvat tiiviisti yhdessä kuin läpitunkematon muuri. Ne eivät millään tahdo erota toisistaan, kun hän ahtaa kätensä harmaan villakangastakin ja mintunvihreän minimekon väliin.
Ensimmäiseksi vaatekomeron pimeydestä erottuu jalka. Se piiloutuu kiireesti räsymattojen sekaan.
Kädet tärisevät hiukan, kun hän sysii vaatteita sivuun vielä vähän lisää. Nyt näkyy jo koko luuranko, se istuu tiiviisti kiinni takaseinässä, kädet ristissä tyhjän rintakehän päällä.
Hetken he katselevat toisiaan, luuranko ja hän.
Hän ojentaa kätensä. Luuranko tarttuu siihen. Varovasti hän auttaa luurangon ulos kaapista. Se ei ole helppoa: vaatepuut takertuvat kylkiluiden väliin, vyö sotkeentuu lantion onteloihin. He saavat kamppailla hyvän aikaa jäykän tyllialushameen kanssa, joka uhkaa estää koko yrityksen.
Lopulta luuranko seisoo eteisen lattialla. Se on pitkä, päätä pidempi kuin hän eikä ollenkaan valkoinen, niin kuin hän oli ajatellut, vaan ruskeankeltainen. Hampaat ovat epätasaiset ja harottavat suussa. Kallo on täynnä kuoppia ja arpia. Kuin kuun pinta.
Luuranko kalistuttaa hiukan hampaitaan, kokeeksi. Sitä hermostuttaa, hän ajattelee. Ja hymyilee ystävällisesti. Hän poimii vaatekomerosta vaaleanruskean leveäkauluksisen popliinitakin, ja luuranko vetää sen ylleen. Hattuhyllyltä löytyy vanha huopahattu, joka on luurangolle aivan passeli. Hän kääntää luurangon nyt niin, että se näkee itsensä peilistä. Se kalisuttaa hampaitaan, hyväksyvästi, siltä vaikuttaa, ja solmii takin vyön ohuilla sormillaan.
He menevät yhdessä keittiöön, ja kumpikin asettuu omalle puolelleen pöytää. Sininen valo tulvii jälleen naapurinpojan ikkunasta. Jos poika näkee minut nyt, hän ajattelee, jos poika nostaa katseensa salaisista kokeistaan ja katsoo tähän ikkunaan, hän näkee takkiin ja hattuun pukeutuneen miehen istuvan minun pöydässäni.
Hän tarttuu veitseen ja haarukkaan, leikkaa palasen jo kylmennyttä makaronilaatikkoa.
Luuranko ojentaa ketsupin.
Kampanjaan osallistuvien koulun oppilaiden arviot palautetaan osoitteeseen: koulu@kaleva.fi
