Suomen talouden odotettiin paranevan vuonna 2013. Nousua ei tullutkaan. Päinvastoin, vienti takkusi pahasti edelleen, julkinen talous velkaantui ja irtisanomiset jatkuivat.
On tässä ajassa jotakin outoa. Lama, tai ainakin taantuma, jatkuu kohta kuudetta vuotta. Työttömyys on kasvussa, kansantuote kasvaa kivuliaasti ja kunnat ja valtio velkaantuvat kestämättömällä tavalla. Aikaisempina vuosikymmeninä kasvu–taantuma-sykli oli kolmisen vuotta. Lamat Suomessa päättyivät siihen, että kasvu käynnistyi muualla maailmassa.
Maailman imua on odotettu suurin toivein, mutta turhaan. Vaikka Saksasta, Isosta-Britanniasta ja Etelä-Euroopan kriisimaista tulee jo hyviä talousuutisia, EU kokonaisuutena elää yhtä huonoimmista talouden jaksoistaan rauhan aikana.
Suomi kärsii yhtäaikaa julkisen talouden vajeista ja ulkoisesta tasapainottomuudesta. Vaihtotase pysyttelee miinuksella, ja myös Suomessa esiintyy ajattelua, jonka mukaan meidän on totuttava pysyvästi heikentyneeseen vaihtosuhteeseen.
Viennin jalostusarvo on laskenut. Joudumme viemään enemmän saadaksemme maksetuksi kaikki tarpeelliset tuontihyödykkeet.
Melkein mikä tahansa makrotaloudellinen analyysi antaa kosolti perusteita pessimismille. Kieltämättä vuoden 2008 lopussa alkanut finanssikriisi on levinnyt yllättävän sitkeästi globaaliin reaalitalouteen.
Hämmästyttävää on myös se, ettei kansainvälinen yhteistyö ole kyennyt ratkaisemaan nihkeän kasvun ongelmaa.
Tilannekuva ja analyysit ankeuden syistä eivät hirveästi poikkea toisistaan, katseli maailman menoa sitten Fedin tai Euroopan keskuspankin norsunluutorneista. Luulisi yhteisiä ja tehokkaita lääkkeitäkin löytyvän.
Kun päättäjät antavat vaikutelman neuvottomuudesta, se leviää nopeasti hermostuneisuutena tavallisiin kansalaisiin ja kulutukseen. Ei pidä ihmetellä, miksi nekään, joilla on edelleen töitä ja rahaa pankkitilillä, eivät vaihda autoa ja tee sitä kauan haaveiltua keittiöremonttia. Näkymä tulevaisuudesta on liian utuinen.
Korkotasolla ei ole kauheasti merkitystä, jos joka ilta nukkumaan mennessään pelkää menettävänsä työpaikkansa. Ennen kuin tämä pelko oleellisesti hälvenee, Euroopan talouden uudesta tulevaisuudesta on turha haaveilla.
Euroopan johtajat ovat joutuneet tarjoamaan kansalaisilleen kovia lääkkeitä erityisesti julkisten talouksien vajeiden kattamiseksi. Valittua kireää finanssipolitiikkaa ei voi moittia kuin korkeintaan mitoituksesta. EU:n alueelta löytyy maita, joiden osalta voi sanoa budjettileikkausten olleen liiankin kovia. Ja sitten on niitä, kuten Suomi, joissa ei ole tehty lainkaan tarpeeksi. Peruslinja on kuitenkin oikea.
Seuraavaksi EU-johtajien täytyy keskittyä luottamuksen ja tulevaisuudenuskon palauttamiseen. Maailma ei lopu tähänkään lamaan. EU-päättäjät ovat toistuvasti epäonnistuneet luomaan näkymän paremmasta ajasta, joka koittaa kyllä, kunhan tarvittavat uudistukset on tehty.
Vuodenvaihteen jälkeen agendalla on oltava päällimmäisena luottamuksen palauttaminen. Muutoin kasvu ei käynnisty koskaan ja kurjistumisen kierre vain jatkuu.