Hiihto on aina hiertänyt minua. Hiihto ja minä -yhdistelmä tuottaa vain sen, että kantapääni on yhtä pulleaa kuplaa ja kohta verenmakuista nahkanriekaletta.
Vain pikkutyttönä vanhanmallisten monopopojen aikaan kykenin nauttimaan suksilla sujuttelusta.
Tietysti olen osallistunut hiihtokilpailuun, eikös siinä iässä kaikki? Suoraa latua vaappuen eteenpäin joen jäällä ja jostain kuuluu kannustus: hyvä Maria, hyvä hyvä. Ei sitä tietenkään kuule muita varten hihkuttuja kirityksiä, osallistujia kun oli ehkä viisi kussakin sarjassa, joten meteli ei päätä huimannut. Maaliviivan kohdalla sijasta viis ja lusikka kaikille. Yhdessä on oikein kaiverruskin. "Vähän se on hieno!" voin yhä tunnustaa ajattelevani.
En toki kiitänyt kuin aroporo, mutta hyvien voimanpastillikarkkien avulla saatoin hiihdellä äidin perässä tuntureiden kurulatuja pitkin, ainakin muutaman kilometrin.
Parasta oli kuitenkin muumihiihtokoulussa. Siellä harjoiteltiin kaatumista. Nätisti pyllähdetään ladun viereen, ettei vaan tule lommoja hyvälle ladulle. Lopussa saatiin hihaan ommeltava merkki, että on suorittanut muumihiihtokoulun kunniakkaasti. Se on minusta vieläkin paljon arvovaltaisampi tunnustus kuin uimamaisterin titteli.
Menestyskirjailija ja sotakirjeenvaihtaja Åsne Seierstad järkytti minua tovi sitten. Luin lehdestä, että hän ei tee tänä talvena muuta kuin hiihtää. Hiihtämisen avulla hän tyhjentää päänsä rankoista kokemuksista muun muassa Irakin sodassa ja Afganistanissa. Nyt hän vain hiihtää eli lepää. Hiihdä vain Ruotsin Vasaloppetin 90 kilometriä ja lepää.
Mutta hän onkin norski, ajattelin. Se selittää hiihtohullutuksen.
Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Ikiaikuinen lylyporkkaperinne on kahmaissut kouriinsa hetken hiljaiselon jälkeen myös suomalaiset. Kun oman maan kärkimiehet eivät menesty cup-kisoissa, kansa on päättänyt itse suunnata hiihtoladuille. Olisi kai riittänyt, että sukseton hiihto on jo saanut väen villiksi. Kaikkien on saatava sitä hienoa, mullistavaa pitoteippiä ja sännättävä suksien päälle.
Minäkin olen alkanut taas heltyä. Lainasin taannoin äidin ylimääräisiä monoja, puolitoista numeroa koipiini liian suuria. Olipa ilmava tunne kantapäässä. Jos ei ylämäessä popoissa ihan ote pitänyt, ei ainakaan hiertänyt.
Nyt katselen jo kaihoisasti moottoritiellä pohjoista kohti kapuavia autoja, joiden katolla taivaltaa nippu murtsikoita. Tunturissa paistaa varmasti aurinko. Makkara maistuu aina paremmalle, jos sen käryttää nuotiolla hiihtolenkin lomassa. Termarista kaadettu kuuma mehu, se tekee eetvaarttia.
Jospa en nyt ostaisikaan Saariselällä sitä 50 euron viikkolippua iltaravintolaan vaan monottelisin muuhun tahtiin.