The Stooges jaksaa painaa. Vuonna 2003 uudelleen koottu detroitilaisryhmä kiertää ahkerasti lähinnä kahden ensimmäisen levynsä kappaleista koostuvaa settiä esittäen. Soundia ei ole päivitetty. Kahdenkymmenen metrin päästä yhtye jopa näyttää samalta kuin kulta-aikoinaan.
Vai onko kulta-aika sittenkin nyt? Stoogesin raivoisa rytmistä ja bluesista kasattu rock´n´roll on kasvanut korkoa vuosien saatossa.
Eipä taida löytyä ainoatakaan punk-bändiä, joka ei tunnustaisi velkaansa Iggy Popin johtamalle ryhmälle. Bändin live-intensiteetti on pelottavan kova, vaikka lavalla ei näekään enää verenvuodatusta ja kontrolloimatonta väkivaltaa.
The Stoogesin kappaleissa tärkeintä on rytmi. Jokainen kappale hyödyntää mustan musiikin peruselementtiä kekseliäästi.
Edesmenneen Dave Alexanderin paikalla bassotteleva Mike Watt on juuri oikea mies tukemaan rumpali Scott Ashetonin rentoa takomista.
Kitaristi Ron Asheton on hukannut natsiunivormunsa, mutta soittaa yhä tavaramerkkisoundillaan. Sitä ääntä haetaan koko läntisen maailman autotalleissa maailman tappiin asti.
Steven Mackayn saksofoni värittää äänimaisemaa räkäisenä tuuttauksena free jazzin hengessä.
Bändin sielu ja ruumiillistuma on tietysti laulusolisti Iggy Pop. Legendaarinen alfauros ja sekopää. Nilkuttava likainen piski, joka ei pelkää hypätä lavalta yleisön joukkoon.Varsinainen viihdyttäjä siis.
Juhlavieraat saivat vastinetta rahoilleen hämmennykseen asti. Moni nipisti itseään useamman kerran.Voiko tämä mies olla kuusikymppinen?
Encorena toistamiseen kuullussa I Wanna Be Your Dog -kappaleessa Iggy fraseerasi kuin vesikauhuinen David Bowie. Show oli alusta loppuun tuttua, mutta ei vähääkään turvallista murhaa.
The Stooges on kevyesti paras rock-ryhmä ja se tietää sen. Kun normibändi huipentaa keikkansa ilotulitukseen, vääntää Stooges valot pois lavalta. Nostalgiassa ei ole mitään vikaa - kunhan se ei ole imelää.