Normandian maihinnousu on kenties vahvin yksittäinen symboli läntisen Euroopan ja Pohjois-Amerikan kumppanuudelle. Tänään tuo suhde horjuu Irakin takia.
Jos toisen maailmansodan kululle etsitään yksittäistä käännekohtaa, sellainen on epäilemättä Stalingradin taistelu. Tuolloin, joulun 1942 molemmin puolin, sinetöitiin Hitlerin ja Stalinin välisen kaksinkamppailun tulos. Puna-armeijan toteuttama valtava saarrostusoperaatio Volgalla antoi natsi-Saksan armeijalle iskun, josta se ei enää toipunut.
Kesään 1944 mennessä Saksa oli jo menettänyt Ukrainan ja Neuvostoliitto eteni jatkuvasti kohti länttä. Osana tätä puna-armeija aloitti kesäkuun 9. päivä suurhyökkäyksen myös Suomen asemiin Kannaksella. Jo kesällä 1943 amerikkalaiset ja britit olivat avanneet toisen rintaman Saksaa vastaan nousemalla maihin Italiassa. Pohjois-Afrikka oli jo liittoutuneilla.
Normandian maihinnousu ei ratkaissut Saksan kohtaloa. Kolmas valtakunta oli jo häviämässä sodan, ja Hitler oli lopullisesti menettämässä otteensa todellisuudesta. Sen sijaan Normandia ratkaisi kyllä Euroopan kohtalon: symbolisella tasolla se loi nykyisen länsiliittoutuman.
Normandiassa ei viikonloppuna järjestetä isoa seremoniaa vain yksittäisen taistelun 60-vuotispäivän kunniaksi. Tärkeintä on se, mitä tuosta maihinnoususta seurasi.
Miehittäjävaltio Saksa oli Ranskassa yhä voimissaan kesällä 1944. Se olisi kyennyt torjumaan maihinnousun, ellei hämäys olisi onnistunut. Operaatio oli vaarallinen ja uskalias, ja se on jo saanut ansaitun paikkansa sotahistoriassa. Mutta jälkikäteen tärkeintä on, että sen toteuttivat yhdessä amerikkalaiset ja britit, kansanyhteisömaiden ja Ranskan vastarintaliikkeen tukemina.
Liittouma toimi yhdessä Stalinin kanssa Hitlerin kaatamiseksi. Mutta kun lännen ja idän armeijat lopulta kohtasivat Elbe-joella, sinne ne myös jäivät, ja syntyi uusi rautaesiripun ja kylmän sodan rintama. Eurooppa jakautui kahtia, ja Yhdysvallat sitoutui läntisen Euroopan tueksi.
Kylmän sodan aikana läntinen Eurooppa ja Pohjois-Amerikka muodostivat hyvin tiiviin liiton. Sotilasliitto Natonkin nimi tarkoittaa käännettynä Pohjois-Atlantin liittoa. Tämä niin sanottu transatlanttinen suhde on ollut vuosikymmenten ajan kansainvälisen politiikan pysyvimpiä tekijöitä, ja se on palvellut täysin myös Suomen kaltaisen liittoutumattoman maan etuja.
Normandianrannikolla pidettävällä valtionpäämiesten kokoontumisella, johon myös Saksan johtajan on määrä osallistua ensimmäistä kertaa, on kuitenkin tänään tekohengityksen makua. Katse suunnataan taaksepäin, kun nykyisyys ei enää toimi. Tärkein kysymys on, ovatko Irakin sodan esiin nostamat ristiriidat Yhdysvaltain ja monen sen liittolaisen välillä tilapäisiä vai pysyviä.
Presidentti George W. Bushin ulkopolitiikka on Euroopassa monin paikoin epäsuosittua. Mutta kyse voi olla syvemmästäkin murroksesta, jossa on monta osatekijää. Eurooppa on sisäisessä muutoksessa, Yhdysvallat samoin, ja katseet on kiinnitetty eri suuntiin.
Silti näkyvillä ei ole suhteiden repeämää, joka veisi todelliseen vastakkainasetteluun. Pikemminkin edessä voi olla jonkinlainen vieraantuminen ja kumppanuuden höltyminen, tai muuttuminen toisenlaiseksi. Kuvaavaa on, että Yhdysvallat kaavailee joukkojensa merkittävää uudelleensijoittamista pois läntisestä Euroopasta, lähemmäksi uusia mahdollisia rintamia. Transatlanttinen suhde on murroksessa, mutta perusside yli Atlantin ei ainakaan vielä ole uhattuna. Sen säilymisestä on molemmin puolin jaksettava pitää huolta.