Parin viime vuoden aikana keskustelu Ylä-Lapin, saamelaisalueen, maaoikeuksista on Suomessa hautautunut jonnekin näkymättömiin. Asialla on aiemmin ollut oikeusministeriötä, Lapin maaherraa, saamelaiskäräjiä ynnä muita, mutta mitään valmista ei ole tullut. Parhaillaan oikeusministeriö odottelee, että Oulun ja Lapin yliopistoissa tehtävä historiantutkimus valmistuisi. Saamelaiskäräjät sanoutui jo lähdössä irti tutkimuksen seurantaryhmästä.
Tutkijoiden työn pitäisi olla valmiina vielä tänä keväänä. Hyvä veikkaus on, että keskustelu leimahtaa jälleen, mutta asia itsessään ei kovin äkkiä valmiiksi tule. Ylä-Lapissa parhaillaan ajankohtainen metsäkiista liittyy välillisesti sekin tähän laajempaan kokonaisuuteen: missä ja kuinka päätetään, mitä saamelaisalueen luonnonvaroilla tehdään?
Kuitenkin Suomen asiaa koskeva keskustelu on kaukana siitä, mitä Norjassa tapahtuu. Norjassa puhutaan suoraan siitä, kuka omistaa Finnmarkin. Eikä vain puhuta. Finnmarkin maa-alueiden ja luonnonvarojen käyttöä ja hallintaa koskeva erillislaki on valmisteltu pitkälle. Paikalliset saamelaiskäräjät ovat kuitenkin sitä vastaan, koska laki ei heidän mielestään takaa riittäviä oikeuksia.
Taustat ovat kaukana.
Kiista Inarin hakkuista on pientä verrattuna taisteluun Altan voimalaitoksesta 1970-luvun lopulla. Jos pohjoisessa matka osuu Altaan, kannattaa käydä katsomassa paikallista maineikasta museota ja sen erillisnäyttelyä noiden vuosien kamppailuista. Voimala rakennettiin, mutta iso ja aktiivinen liikehdintä sitä vastaan jätti Norjaan jäljet, jotka tuntuvat vieläkin.
Altan myötä Norja ryhtyi 1980 ensi kerran toden teolla selvittämään saamelaisten oikeuksia maahan ja veteen. Toinen oleellinen asia tässä on se, että 1990 Norja ensimmäisenä maana maailmassa ratifioi kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimuksen numero 169, joka koskee alkuperäiskansojen oikeuksia asuinalueensa maahan ja luonnonvaroihin. Sopimuksesta on tullut eräänlainen alkuperäiskansojen oikeustaistelun raamattu. Nuo oikeudet turvaavat myös perinteisen kulttuurin ja elinkeinojen säilymistä.
Myös Suomi ja Ruotsi ovat ilmoittaneet tavoittelevansa tuon sopimuksen ratifiointia, mutta Suomessa on haluttu sitä ennen ratkaista, mitä sopimus oikein käytännössä tarkoittaa, ja se on ollut pitkässä kuusessa. Norja valitsi toisen tien: ratifioi ensin, miettii sitten. Näin se on voinut paistatella maailmalla sopimuksen hyväksyjänä ilman, että mikään on varsinaisesti muuttunut.
Nyt katseet ovat kääntyneet Finnmarkiin, Norjan pohjoisimpaan lääniin (jonka nimi on suomalaisittain Finmarkku, mutta norjalainen nimi on täälläkin yleisemmin tunnettu). Norja on jo vuosikausia valmistellut lakia, jolla oikeudet maahan ja luonnonvaroihin siirrettäisiin uudelle paikalliselle elimelle. Sen hallituksessa olisi seitsemän jäsentä, josta saamelaiskäräjät valitsisi kolme, lääninhallitus kolme ja valtio yhden. Myös Suomessa saamelaistoimikunta laati aikanaan lakiehdotusta, jossa maankäyttöä varten luotaisiin yhteishallinto.
Norjan valtio omistaa 96 prosenttia Finnmarkin maa-alueesta. Kaikki tuo, siis liki koko lääni, siirtyisi uuden hallintoelimen alaisuuteen. Merialueita asia ei koskisi. Kyse on näin ennen muuta tunturialueista, porolaitumista ja sisävesistä, mutta myös mahdollisista mineraaleista.
Finnmark siis annettaisiin finnmarkilaisille, mikä suomalaiseen korvaan kuulostaa isolta muutokselta. Ongelmat eivät kuitenkaan ole tällä vielä läheskään ohi.
Pari viikkoa sitten Tromssassa pidetyssä seminaarissa Norjan saamelaiskäräjien puheenjohtaja Sven-Roald Nystø tyrmäsi lakiluonnoksen yksiselitteisesti rikkomuksena kansainvälisiä lakeja vastaan: se ei hänen mukaansa täytä valtion velvoitetta tunnustaa saamelaisten oikeus maahan.
Aivan viime päivinä valtio on antanut joitakin uusia viestejä saamelaisten oikeuksien tunnustamisesta, mutta koko asia on vielä pahasti kesken.
Norjan lakiluonnoksen etenemistä seurataan tarkkaan myös tämän alan kansainvälisillä areenoilla kuten YK:n ja ILO:n komiteoissa, ja niiden lausunnot ovat olleet selvän kielteisiä. Laki rajaisi saamelaisten sananvaltaa Finnmarkissa, ei lisäisi sitä.
Saamelaiskäräjät ei vastusta itse hallintoelimen rakennetta. Sen sijaan käräjät tahtoo tarkentaa lain sisältöä niin, että laki suojelee ja tunnustaa nimenomaan saamelaisten oikeuksia. Muutkin finnmarkilaiset ovat päättämässä alueen luonnonvaroista, mutta alun perin mukana olleet "laajan yleisön" edut halutaan siitä pois. Muilla norjalaisilla, saati sitten muilla Euroopan talousalueen kansalaisilla, ei tule olla alueella mitään etuja valvottavana. Liikkua he kyllä siellä voivat, jokamiehenoikeus ei katoaisi. Samalla tosin alueelta poismuuttaneet saattavat joutua oikeuksiltaan turistin asemaan.
Lisäksi saamelaiset haluavat myös merialueiden uusiutuvat luonnonvaroineen mukaan lakiin, siis merikalastuksen, ja he haluavat ILO:n sopimuksen uitetuksi sisään Norjan lainsäädäntöön.
Perimmältään kyse on siitä, että saamelaiset eivät tunnusta valtiota maa-alueiden perusomistajaksi pohjoisessa. Nystø puhuu historiallisten vääryyksien oikaisusta.
Peruseroina Suomeen on lähinnä se, että Norjassa saamelaisia on selvästi enemmän, että he ovat vahvemmin järjestäytyneet ja että siellä poronhoito on saamelaisten yksinoikeus. Periaatteelliset ongelmat ovat samat. Jos Norjassa onnistutaan Finnmark-lain sisältö sopimaan yhteisesti hyväksyttäväksi, se väistämättä lisää paljon paineita jonkinlaisten pysyvien ratkaisujen löytämiseen myös Suomessa.