Norjan poliittinen kenttä liikkui samaan aikaan vasemmalle ja oikealle. Vaikka maa saa vihdoin enemmistöhallituksen, ei sisäpolitiikasta näillä eväillä tule vakaata.
Norjalaiselle politiikalle on ominaista puolueiden kannatuslukujen heittely ja sen tuoma epävakaisuus. Maanantaiset vaalit eivät tuoneet tässä poikkeusta. Jos vasemmiston voitto olisi jäänyt vain hieman pienemmäksi, maahan ei mitenkään olisi tälläkään kertaa saatu muodostetuksi toimintakelpoista enemmistöhallituksen pohjaa.
Nyt enemmistöhallitus syntyy, 30 vuoden tauon jälkeen. Työväenpuolueen puheenjohtaja Jens Stoltenberg ilmoitti jo ennen vaaleja tavoitteekseen punavihreän koalition: mukaan otetaan myös sosialistinen venstre SV, joka Suomessa vastaa lähinnä vasemmistoliittoa, ja tiukan EU-vastainen keskustapuolue.
Jos hallitus tältä pohjalta syntyy, kyseessä on Norjan sodanjälkeisen ajan ehkä leimallisesti vasemmistolaisin kokoonpano. Tätä ennen työväenpuolue ei vallassa ollessaan ole muille ministeripaikkoja jakanut, eikä SV ole koskaan ollut hallitusneuvotteluissa.
Nyt rahkeet eivät kuitenkaan riitä työväenpuolueen omaan hallitukseen. Jens Stoltenberg, entisen ulkoministerin poika, on vasta palauttamassa puoluetta takaisin kohti valtaa korpivaellukselta, joka alkoi kymmenen vuotta sitten Gro Harlem Brundtlandin kauden jälkeen.
Stoltenbergia juhlitaan vaalivoittajana, mitä hän onkin neljän vuoden takaiseen aallonpohjaan verrattuna. Silti nämä vaalit olivat työväenpuolueen toiseksi huonoin tulos sitten 1920-luvun. Tästä syntyy tarve Norjan politiikassa uudelle kokeilulle, punavihreälle hallitukselle.
Mitään muuta mahdollisuutta ei vaalien jälkeen oikeastaan olekaan. Porvarileirissä juhlii Carl I. Hagen, oikeistopopulistisen edistyspuolueen johtaja, joka on kyennyt tekemään protestiliikkeestään noin 20 prosentin kannatuksella suurimman porvaripuolueen ja kakkosen koko maassa.
Lupauksia auliisti jakeleva ja avoimen siirtolaisvastainen edistyspuolue on ollut Norjan politiikassa läsnä jo vuosikausia, mutta vieläkään ei kukaan halua tehdä sen kanssa ainakaan virallista yhteistyötä. Äänestäjät sen sijaan halusivat puoluetta tukea, ja Hagen odottaa jo hetkeä, jolloin hän pystyisi itse sanelemaan ehtonsa muille porvaripuolueille. Perinteinen oikeisto, eroava pääministeri Kjell Magne Bondevik sen mukana, on nyt perin pohjin lyöty.
Norja sai siis samaan aikaan lisää vasemmistoa ja lisää oikeistoa. Sisäpolitiikasta ei jatkossakaan väriä puutu.
Norja pursuaa öljyrahaa, maassa on suomalaisittain katsoen täystyöllisyys ja YK:n tilastoissa se on paras paikka elää maan päällä. Ongelmien tai tyytymättömyyden aiheiden ei pitäisi näillä eväillä isoja olla, mutta niitäkin riittää. Esimerkiksi julkisten palveluiden kunto puhuttaa jatkuvasti, ja yksityistämiskeskustelu on tuttua Suomestakin. Uuden hallituksen aikana valtion ote Norjan yrityselämästä ei ainakaan vähene.
Lisäksi öljy ja kaasu tuovat omat pulmansa. Stoltenberg on jo ehtinyt ennustaa, että öljy- ja kaasutoiminnan aloittaminen pohjoisessa Barentsinmerellä rikkoo eniten uusien hallituspuolueiden rivejä. Ja kun maassa rahaa on ja sitä pääsee jakamaan, SV on jo ehtinyt luvata miljardeja kruunuja aluetukea pohjoisiin lääneihin.
Norja ei EU:ta uuden hallituksen aikana lähene, mutta muuten Stoltenbergilta voi odottaa aktiivista ulkopoliittista otetta. Parlamentin enemmistön turvin hän voi nousta vahvaksi johtajaksi.