Norjalaisten uusi 50-sivuinen pohjoisten alueiden strategia on johdonmukainen jatke maan viime vuosien politiikalle. Suurkäräjillä linjattiin pohjoisen tärkeyttä jo edellisen, Kjell Magne Bondevikin hallituksen aikana.
Viime vuoden lokakuussa virkaan astuneen uuden punavihreän hallituksen ohjelmajulistuksessa ilmoitettiin suoraan, että pohjoinen on lähivuodet maan tärkein strateginen kehittämisen suunta. Aktiivinen pohjoisten alueiden politiikka oli kirjattu ohjelmaan ennen Eurooppaa,
YK:ta ja kaikkia muita ulkopolitiikan perinteisiä teemoja.
Viime syksynä Norja jo esitteli laajan pohjoisiin alueisiin liittyvän Barents 2020 -tutkimus- ja kehitysohjelman, ja nyt oli loppuhuipennuksen aika. "Tämä projekti koskee koko maata ja koko pohjoista Eurooppaa, ja sillä on merkitystä koko mantereelle. Se on yhtä hyvin ulkopolitiikkaa kuin sisäpolitiikkaa", hehkutti pääministeri Jens Stoltenberg esitellessään uutta paperia Tromssassa joulukuun alussa.
Kannattaa muistaa, että hänen isäänsä, 1990-luvun alun ulkoministeriä Thorvald Stoltenbergia pidetään aiheesta koko Barents-yhteistyön isänä ja ideoijana. Nyt on sitten pojan vuoro vastata pohjoisessa vähintään samalla mitalla.
Mihin norjalaisten uusi strategia sitten varsinaisesti pohjaa ja mitä se pitää sisällään?
On luonnollista, että merialueilla, niiden kalastuksella ja luonnonvaroilla on iso rooli. Norja on pohjoinen merivaltio, vielä pohjoisempi kuin Suomessa usein muistetaan. Huippuvuoret sijaitsee samoilla korkeuksilla kuin Grönlannin pohjoisosat, ja Huippuvuorten olemassaolo muistetaan Oslossa nyt aivan eri tavoin kuin ennen.
Mikään pelkkä luonnonvarojen hyödyntämisohjelma ei ole kyseessä. Huomattavan iso paino on ympäristökysymyksillä, etenkin ilmastonmuutoksella. Eikä strategian painopiste ole merellä vaan maalla, siellä missä ihmiset asuvat.
Koska Suomi ei pohjoisessa ole merivaltio, on mielenkiintoisinta nähdä nimenomaan se, mitä maalla aiotaan tehdä.
Tavoitteena on ennen muuta vahvistaa Norjan läsnäoloa pohjoisilla alueillaan - siis vahvistaa myös asutusta ja toimeentulon mahdollisuuksia. Paljon puhutaan koulutuksesta, eikä sinänsä ihme, sillä Tromssan yliopiston rehtorilla Jarle Aarbakkella oli iso rooli strategian laadinnassa.
Norja aikoo samantien eturiviin kaikessa pohjoisuuteen liittyvässä tutkimuksessa, olipa ala melkein mikä vain. Paljon puhuva yksityiskohta on, että ensi vuoden budjetissa Norja tahtoo varmistaa itselleen johtavan roolin alkavassa kansainvälisessä polaarivuodessa. Suomessa polaarivuosi ei tunnu herättäneen tutkimusrahojen jakajissa mitään huomiota, saati että siihen valtio erikseen varautuisi.
Tutkimuksessa ja koulutuksessa Norja antaa pohjoisessa erityisaseman venäläisille. Tavoitteena on yhteinen tohtori- ja maisterikoulutusohjelma, ja venäläisopiskelijoille aiotaan antaa kiintiöitä. Pohjoisnorjalaisiin opinahjoihin on tarkoitus päästä erityisen Barents-stipendin avulla. Koulujen yhteistyötä kannustetaan, sekä opettaja- että oppilasvaihtoa.
Tällä tavoin oppilaitosten yhteistyötä vedetään ruohonjuuritasolle, mikä puolestaan johtaa siihen, että Venäjän pohjoisosien kansalaiskontaktit suuntautuvat luontevasti juuri Norjaan. Vauras öljyvaltio pystyy hyvin rahoittamaan tämäntapaista toimintaa, samaan aikaan kun Suomi ajaa alas omia lähialuerahojaan.
Norja lisää näkyvyyttään myös kansainvälisesti. Arktisen neuvoston kansainvälinen sihteeristö avataan Tromssaan, kansainvälinen Barents-sihteeristö puolestaan on tulossa Kirkkoniemeen. Tällaisetkin seikat ovat valtion rahoituksesta kiinni.
Sen sijaan varsinaista konkreettista uutta laajaa toimintaa tai infrastruktuurin rakentamista raportti pitää sisällään jopa yllättävän vähän. Norja toivoo ratayhteyttä Nikkelistä Kirkkoniemeen, erityistalousaluetta maiden väliselle rajalle ja Keski-Aasiasta Suomen ja Ruotsin läpi Narvikin satamaan kulkevaa "rahtikorridoria". Nämä kaikki ovat asioita, joiden toteutumisesta ei voi vielä sanoa mitään varmaa. Turismin kehittäminen puolestaan näkyy olevan enemmän viranomaisten kuin yrittäjien käsissä.
Suomen taloussuhteet Venäjälle ovat aivan eri mittaluokkaa, joskaan eivät pohjoisessa. Juuri siinä vetoapua tarvittaisiin.
Öljy ja kaasu ovat tuoneet ja tuovat Pohjois-Norjaan uutta työtä ja toimeentuloa, ja hallituksen satsaus lisää alueen näkyvyyttä ja itsevarmuutta. Silti vaikutelmaksi jää, että Norjassa pohjoinen on enemmän hallituksen ja viranomaisten toimien kohde kuin aktiivinen toimija itse. Etenkin yrittäjyyden ja elinkeinoelämän rooli on oudon vähäinen.
Suomessa se puoli olisi vahvempi, mutta valtiolta tuntuu tyystin puuttuvan oma selkeä näkemys pohjoisen kehittämisestä ja sen laajemmista mahdollisuuksista. Naapurimailla olisi paljon toisistaan oppimista.