Norjan parlamentin eli suurkäräjien edessä osoitettiin marraskuun lopulla mieltä. Vuonojen maan uudessa hallituksessa ensi kertaa istuvan sosialistisen vasemmistopuolueen kansanedustajia oli mukana protestoimassa sitä, että uusi vasemmiston ja keskustan hallitus päätti lähettää kolme F-16 -hävittäjää Afganistaniin kriisinhallintatehtäviin.
Poliittinen pikkuepisodi on kouluesimerkki tilanteista, joissa Norja on luovinut ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan toisen maailmansodan jälkeen. Tavallaan Norja on peilikuva Suomesta. Itänaapuri on molemmilla sama, mutta turvaa on haettu eri keinoin. Päin vastoin kuin Suomi, Norja on sotilasliitto Naton, mutta ei Euroopan unionin jäsen. Peilikuvassa on se ero, että kun Norjassa EU-mielipiteet jakautuvat suurin piirtein kahtia, Suomessa Nato-jäsenyyden kannatus on paljon EU-kannatusta pienempää.
Aiemmin puolueettomuuspolitiikkaa noudattanut Norja etsi viiden vuoden natsimiehityksen sisältäneen, traumaattisen toisen maailmansodan jälkeen liittolaista. Sellainen löytyi Natosta, käytännössä Yhdysvalloista. Norja oli yksi maista, joka perusti Naton 1949.
Vaikka kylmä sota on ohi eikä Neuvostoliittoa enää ole, Norjan turvallisuuspoliittisessa perusasetelmassa oikeastaan mikään ei ole muuttunut sitten vuoden 1949. Työväenpuolueen, keskustapuolueen ja sosialistisen vasemmistopuolueen muodostama uusi hallitus aikoo ulkoministeriön valtiosihteerin Kjetil Skograndin mukaan "säilyttää hyvä ja rakentavan suhteen Norjan suurimpaan liittolaiseen Yhdysvaltoihin".
Hallitus ei potki Nato-tutkainta vastaan, mutta luo omaa profiilia sanomalla selkeästi ei EU-jäsenyydelle ja noudattamalla erittäin YK-keskeistä ulkopolitiikkaa. Norja ei esimerkiksi aio lähettää sotilaitaan ulkomailla ilman YK:n valtakirjaa.
Nato-jäsenyys ei ole aina ollut kiistaton. Puolueista suurimman eli työväenpuolueen vasemmalla laidalla jäsenyyttä vastustettiin kitkerästi takavuosikymmeninä. Kun kylmä sota päättyi ja Nato muuttui sotilasliitosta enemmänkin kriisinhallintaorganisaatioksi, vastustus alkoi vähetä. Suomen näkökulmasta mielenkiintoista on se, että Norjan keskustapuolue on puolueista Nato-myönteisin - mutta samalla se on myös EU-kielteisin.
Nato-jäsenyys ja aika ajoin esille pulpahtava kysymys EU-jäsenyydestä kulkevat Norjassa tavallaan kytkyssä. Kun Nato-jäsenyyden suosio laskee, EU-jäsenyyden suosio nousee ja päin vastoin. Koska Nato-jäsenyys kuitenkin on ja pysyy, liikkumavara haetaan suhteesta EU:hun. Liikkumavara on nyt olematon; keskustapuolueen ja sosialistisen vasemmistopuolueen vaatimuksesta oikein hallitusohjelmaan on kirjoitettu, ettei Norja pyri EU:n jäseneksi tällä vaalikaudella.
Nato-jäsenyyden kannatus alkoi laskea ja EU-jäsenyyden nousta, kun George W. Bushin hallinto lähti sotimaan Irakiin. Kiikkulauta alkoi Norjan ulkopoliittisen instituutin kansainvälisen osaston päällikön Pernille Riekerin mukaan kuitenkin painua toiseen suuntaan, kun enemmistöt Ranskassa ja Hollannissa äänestivät unionin perustuslakisopimusta vastaan. Samaan suuntaan painoi myös unionin päätös aloittaa jäsenyysneuvottelut Turkin kanssa.
Norja lähetti sotilaitaan Irakiin vasta hyökkäysvaiheen jälkeen 2003, ja enimmilläänkin heitä oli siellä vain alle 50. Loputkin kotiutetaan näinä aikoina. Norjan ulko- ja puolustusministeriöissä naureskellaan, ettei tästä varmaan pidetty Washingtonissa. Irak ei ole silti vaikuttanut Norjan ja Yhdysvaltain suhteisiin. Maat sopivat äsken Norjassa olevien Yhdysvaltain varmuusvarastojen jatkosta. Näissä Suomessa 1980-luvulla kovaa kohua herättäneissä "ennakkovarastoissa" on varusteet 13 000 sotilaalle. Kun aiemmin tukikohtia oli viisi, nyt niitä on enää kaksi.
Suomen ja Norjan välillä voi tehdä muitakin vertailuja. Suomi on muuttamassa rauhanturvalakiaan niin, ettei joukkojen lähettämiseen EU-tehtäviin tarvittaisi enää valtakirjaa YK:lta. Jens Stoltenbergin hallitus kirjasi kuitenkin ohjelmaansa, että Norja lähettää joukkojaan nimenomaan vain YK:n valtuuttamiin operaatioihin. Norjan on määrä osallistua 150 sotilaalla Ruotsin, Suomen ja Viron kanssa perustettavaan taisteluryhmään EU:n kriisinhallintaoperaatioissa. Edessä voisi Norjan kannalta olla ainakin teoriassa hankalia tilanteita, jos EU lähettäisi joukkojaan tehtäviin, joille YK ei ole näyttänyt vihreää valoa.
Kun turvallisuuspolitiikka on niitattu Nato-jäsenyyteen, Norjalla ei ole ollut pakkoa hakeutua EU:n jäseneksi. EU-penseyden suuri selittäjä on se, että öljy- ja kaasuvaroillaan rikastunut Norja laskisi joutuvansa unionissa suureksi maksumieheksi. Norja on hoitanut intressinsä Euroopan talousalueen ETA:n jäsenyyden kautta. ETA-sopimus avaa Norjalle ovet EU:n sisämarkkinoille, ja sopimuksen ulkopuolella ovat vain maatalous ja Norjalle elintärkeä kalastus.
Toisin kuin kylmän sodan aikana, Norjan ja Venäjän suhteet ovat hyvällä tolalla. Äskettäin Norja ja Venäjä päättivät aloittaa uudelleen 30 vuotta käydyt, mutta kaksi vuotta keskeytyksissä olleet, pohjoisia vesiä koskevat merirajaneuvottelut. Oslossa vitsaillaankin, että Venäjän päätös ohentaa rajavalvontaansa maiden rajalla pohjoisessa oli itse asiassa huono uutinen Norjalle, koska se voi tuoda Schengen-maihin kuuluvalle Norjalle lisää rajanvalvontahuolia.