Kirjoittaja on Kuusamon terveyskeskuksen ylilääkäri ja kirjailija.
Lääkärin vastaanotolle tulee iäkäs potilas, joka kävelee ontuen ja kertoo lonkkansa olevan niin kipeä, että öisin ei pysty nukkumaan ja särkylääkkeitä pitää syödä kourakaupalla. Lääkäri - yksityislääkäri tai terveyskeskuslääkäri - tutkii ja toteaa, että proteesileikkaus on ainoa hoitokeino. Siis lähete keskussairaalaan?
Valistunut lääkäri tietää, että kaikista keskussairaalassa hoidetuista potilaista tulee lasku kotikuntaan. Proteesileikkaus maksaisi kotikunnalle ehkä 12 000 euroa. Lääkäri tietää myös, että juuri tänä vuonna - kuten kaikkina muinakin vuosina - kunta on varannut keskussairaalahoitoja varten rahaa niukasti, jotta kunnan talous pysyisi tasapainossa. Siis fiksu lääkäri soittaa kunnan johtavalle lääkärille ja kysyy, vieläkö rahaa on jäljellä, jotta tämä potilas voitaisiin leikata?
Ei soita. Lääkäri kirjoittaa tyynesti lähetteen ja vakuuttaa empaattisesti potilaalle, että kyllä keskussairaalasta varmaan pian kutsutaan leikkaukseen. Lähetteen voi kirjoittaa, sillä valistunut lääkäri tietää, että vuosikymmenten saatossa kehittynyt systeemi kyllä huolehtii siitä, että kunnan rahat riittävät.
Nimittäin keskussairaalan omistavat kunnat ovat painostaneet keskussairaalaa, että juuri tänä vuonna - kuten kaikkina muinakin vuosina - keskussairaalan on säästettävä niin, että laskut kunnille eivät saa kasvaa edellisvuosista. Niinpä keskussairaala pitää henkilökunnan minimissä. Siksi kaikkia sairaalaan tunkevia potilaita ei ehditä hoitamaan. Ei ainakaan ihan heti, ja jono saattaa olla niinkin pitkä, että potilas pääsee leikkaukseen vasta seuraavana vuonna.
Eikä sitä tiedä, pitkän jonotuksen aikana ikäihmiselle saattaa jo sattua ihan mitä vain.
Lääkäri on tehnyt kaikkensa. Kotikunta pesee kätensä: jos jonotus kestääkin yli hoitotakuun aikarajojen, moitteet saa keskussairaala, ei kotikunta. Sille tulevat laskut eivät kasva, rahat riittivät taas. Kaikki hyvin?
Paitsi potilaalla.
Lonkkaproteesia tarvitsevan lisäksi kyseessä on myös rintakivuista kärsivä maanviljelijä, polvivaivainen perushoitaja, olkapääkipuinen autonkuljettaja, niskan välilevytyrää sairastava toimistotyöntekijä, jotka joutuvat olemaan sairauslomalla kuukausia, kun eivät pääse edes erikoislääkärin tutkimukseen saati sitten hoitoon. Jono hoitaa rahapulan ja osan potilaistakin.
On ymmärrettävää, että kunnat yrittävät säästää sosiaali- ja terveydenhuollosta. Siihen kun menee joka vuosi puolet kuntien menoista. Valtakunnassa on kuitenkin laadittu niin kutsutut kiireettömän hoidon kriteerit: kaikki sairaudet on luetteloitu ja kunkin sairauden kohdalle on listattu ne oireet ja löydökset, joiden perusteella hoito pitää järjestää. Järjestetty on, kun on lähetetty jonoon, niinkö?
Jokavuotiseen rahan niukkuuteen on syynsä. Juhlapuheissa puhutaan kauniisti ikääntymisestä ja lisääntyvästä hoidon tarpeesta mutta kuvitellaan, että ikääntyminen on tulevaisuutta. Niin ei ole: se on tätä päivää.
Verrattuna parinkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen keskuudessamme on nyt kaksinkertainen määrä niitä ikääntyneitä ihmisiä, jotka tarvitsevat sydän- tai kaihileikkauksia tai keinoniveliä. Väestön ikääntyminen lisää dementiaa, hoivan tarvetta, koti- ja asumispalvelujen tarvetta. Ikääntymisen tuomaa resurssien lisätarvetta ei oteta riittävästi huomioon kun budjetteja tehdään. Toinen niukkuuden syy on, että tänään voidaan hoitaa monia sairauksia aivan eri tavalla kuin aiemmin. Lääketieteen uudet hoitokeinot maksavat.
Kuntien ja keskussairaaloiden ongelma on raha. Siitä seuraava yksittäisen potilaan ongelma on jonotus. Lisärahan löytämiseksi etsitään rakenteellisia ratkaisuja erilaisilla hankkeilla, joista tunnetuin on Paras-hanke. Kelassa on ideoitu terveysrahastoa, jossa hoitojen ja sairauslomien taloudellinen vastuu olisi yksissä käsissä. Se kannustaisi hoitamaan potilaat nopeasti.
Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri loi yli vuosikymmen sitten hoitoketjujärjestelmän, jolla potilaille yritetään löytää oikea hoitopaikka. Osittain tämän ansiota on, että alueen kuntien erikoissairaanhoitokulut ovat pysyneet kohtuullisina muutamiin muihin piireihin verrattuna.
Kunnatkin ovat etsineet luovia ratkaisuja. Taivalkosken kunta on pian kaksi vuosikymmentä käyttänyt menestyksellä yksityissairaalaa. Hoito yksityissairaalassa maksaa kotikunnalle jokseenkin saman euromäärän kuin keskussairaalassakin. Hoitoon kuitenkin pääsee nopeasti. Ei tule pitkittyviä sairauslomia, hoito on helpompi, kun sairaus ei ehdi jonossa vaikeutua.
Kaikkia sairauksia ei voida hoitaa yksityissairaaloissa, joissa ei ole keskussairaalaa vastaavaa tehohoitoyksikköä. Käytäntö lisäsi alkuvuosina ohimenevästi kunnan erikoissairaanhoidon kustannuksia, kun hoidot eivät lykkääntyneet tuleville vuosille.
Kuusamo on tänä vuonna ottanut käyttöön palvelusetelin, toistaiseksi tosin vain muutamissa hoidoissa. Setelillä potilas voi valita yksityissairaalan, mutta joutuu maksamaan itse osan hoidostaan. Hoitoon pääsy nopeutuu ja myös keskussairaalan jonoihin jääneet potilaat pääsevät hoitoon nopeammin, kun osa poistuu jonosta.
Vastuu potilaiden hoidosta on viime kädessä kunnilla. Kumpihan on viisaampaa: maksaako yhteisestä keskussairaalan kassasta uhkasakkoja vaiko panna tämäkin raha potilaiden hoitoon? Valtiovallan tehtävä on luoda säännöt, että kunnilla on hoitoihin rahaa.