Pariisi Dadaismi oli repivää, rienaavaa, päähänpistoja, älyttömyyksiä, hullutuksia, ready madeaÊ6; mutta kas, älyttömyydet eivät olekaan vain älyttömyyksiä. Ja että dada olisi ollut kielteistäÊ6; eikö sota ollut sitä?
Dadaismi oli myös tavattoman hauskaa ja luovaa, kuten osoittaa Pompidou-keskuksen valtava näyttely.
Sodan järjettömyydestä
Dadan viralliset elinvuodet ovat 1916-24, mutta toki se alkoi aikaisemmin ja loppui myöhemmin, sillä sen perillinen oli surrealismi. Dadaismi syntyi Zürichissä, Hugo Ballin ja Tristan Tzaran Kabaree Voltairen ympärille, vastalauseena rahan vallalle, tekopyhyydelle, itsekkäille porvarillisille arvoille jotka olivat johtaneet maailmansotaan, ihmiskunnan hirvittävimpään teurastukseen.
Dadalla ei ole esteettistä ohjelmaa, vain vapaus. Pääasia oli vastustaa akateemista taidetta ja sokeerata. Dada ei tarkoita erityisesti mitään, onpahan hullunkurinen sana; ranskalaisille se on keppihevonen, slaavilaisille kylläkyllä.
Dadaismin toinen keskus oli New York, missä Marcel Duchampin kubistinen maalaus Portaita laskeutuva alaston herätti huomiota 1913 eurooppalaisen modernin taiteen näyttelyssä. Duchamp ja Francis Picabia muuttivat sodan aikana vuosiksi New Yorkiin ja kohtasivat siellä Man Rayn.
Dada levisi Berliiniin, Barcelonaan, Pariisiin, Amsterdamiin - ja Majakovskin johtama Venäjän vallankumouksellinen taide oli alkuvaiheessaan lähellä sitä.
Dada oli kuvataidetta, kirjallisuutta, musiikkia, tanssia, elokuvaa.
Runot kirjoitettiin niin kuin päähän pälkähti, tai teksti revittiin, sanat tai rivit pudotettiin paperille ja tai sekoitettiin hatussa ja nostettiin sieltä silmät ummessa. Runot voitiin lausua monella kielellä yhtä aikaa tai vihellysten ja pillien säestäminä niin ettei sanoista saanut selvää. Tai runo oli pelkkiä käsittämättömiä äännähdyksiä.
Visuaalisesti runot ovat kiehtovia: eri väriset ja kokoiset kirjaimet hyppelevät. Tzaran lisäksi tunnetuimpia runoilijoita olivat Philippe Soupault, Paul Eluard, Louis Aragon, Hans Arp, joka oli myös kuvataiteilija, ja André Breton, josta sitten tuli surrealismin ylipappi.
Mona Lisa ja Lumilapio
Kuvataiteen uusi luomus oli Duchampin ready made, tehdasvalmisteinen esine, kuten pullonkuivausteline, pisuaari, lumilapio tai kirjoituskoneen huppu jonka hän signeerasi taideteokseksi. Ja hänen on uusi Mona Lisa, valokuvajäljennös, jolle hän piirsi viikset ja antoi tuhman nimen.
Kollaaseihin ja esineassemblaaseihin kelpasi mikä tahansa ajelehtiva roina, joskin Kurt Schwitters valitsi ne tarkasti, niin että ne ovat hyvinkin kauniita, samoin kuin Max Ernstin valokuvakollaasit.
Ja mitä olisi dada ilman Picabian konemaailmaa pilkkaavia hupsunnimisiä.
Valtavasta kavalkadista tekee mieli poimia Sophie Tauber-Arp, joka loi maalausten lisäksi omintakeisia kubistissävyisiä puumarionetteja. Muita ansiokkaita naisia olivat Hannah Höch, Emmy Hennings ja Suzanne Duchamp, Marcelin sisar.
Otto Dixin ja Georges Groszin satiirit osoittavat, että dadaistit kantoivat syvää huolta yhteiskunnan tilasta. Dadan piiristä on myös lähtöisin John Heartfield, jonka nerokkaat valokuvamontaasit varoittivat jo vuodesta 1930 alkaen (!) Hitlerin julmuudesta.
Ihmiset kulkevat näyttelyssä hymyssäsuin, lapset yhtä ihastuneina kuin aikuiset. Kolmen tai neljän ikäinen pikkupoika ei olisi millään lähtenyt Hausmannin tunnetun puisen pään luota, nimeltään Aikamme henki (Mekaaninen pää). Dadan kapina ei todellakaan ole vanhentunut.
Dada, Centre Pompidou, Pariisi, 9.1. saakka ja 19.2.- 14.5 06 Washington, 18.6.-11.9. 06 New York.