Olen Nokian miehiä, viimeiseen asti. Suhde tuohon viime päivinä otsikoissa vahvasti näkyneeseen jättiläisyritykseen alkoi jo syntymässä. Eikä se ole siitä miksikään muuttunut, vaikka Nokia on muuttunut muuksi, mitä se oli silloin yli puoli vuosisataa sitten. Ehkä minäkin olen muuttunut tässä ajassa, mutta suhteemme on säilynyt.
Asuin Nokian Viikinharjussa. Harjun toisella puolella haisi kumitehdas, ja kitkerälle haisikin. Etäämpänä horisontissa pitkistä piipuista tupruavat tummanharmaat savupatsaat kertoivat paperitehtaan olemassaolosta. Keltainen liemi ja valkoinen vaahto valtasivat syvässä rotkossa juosseen, maalauksellisen kauniin Nokianvirran, jonka varteen tehtaat oli pystytetty aikoinaan.
Täällä ja naapuri Tampereella syntyi yritys, jonka kaikki tuntevat tänään nimestä Nokia.
Vanhempani eivät olleet töissä yhtiössä, joten perheemme ei päässyt nauttimaan kaikesta siitä hyvästä, mitä Nokia tarjosi.
Nokian työntekijät saivat hakea maitonsa yhtiön kartanon navetasta ja kukkansa sen puutarhasta. Tehtaan yhteissaunassa virran varrella käytiin lauantaina lauantaisaunassa; työläiset työläisten saunassa ja herrat omassaan.
Yhtiön väki sai ostaa kumisaappaita halvemmalla ”Hylkylästä”, tehtaan myymälästä. Samoin vessapaperia ja autonrenkaita.
”Hylkykorttien” lainaus oli naapuriystävyyden korkein muoto. Työväellä oli mahdollisuus ostaa talon tuotteita tietty määrä vuodessa.
Jos omaa kiintiötä ei saanut kulutettua perheensä tarpeisiin, lainattiin korttia naapurille. Näin ”Hylkylä” tuli tutuksi kaikille paikkakunnalla asuneille.
Noista ajoista lähtien olen kulkenut Nokian kumisaappaissa; niissä mustissa pitkävartisissa.
Kumitehdas tosin on lakannut toimimasta jo aikoja sitten, mutta saapas on säilynyt mielikuvissani entisellään. Kyljessäkin lukee Nokia.
Ne maksoivat enemmän kuin vastaavan näköiset toiset saappaat. Se ei haittaa, eihän kumppareita osteta joka päivä, ei edes joka vuosi.
Nokia-usko on aika kova. Sitä ei ole horjuttanut edes tieto siitä, että mustia, pitkävartisia valmistetaan Slovakiassa, Serbiassa tai ties missä. Tai vaikka kännykän kuoren alla lukee: Made in Romania.
Vessa- ja keittiöpapereita sekä nenäliinoja sen sijaan tehdään edelleen samassa tehtaassa Nokianvirran varrella, missä niitä on aina tuotettu.
Tehdas tosin on vaihtanut omistajaa sitten Nokian edellisen 1980- ja 1990-luvun taitteen suuren murroksen. Amerikkalaisomistajien jälkeen sitä isännöi ruotsalainen SCA.
Yhtä kaikki: nokiaa sen on pitänyt olla. Ja hyvin on pyyhkinyt.
Muutamaa harhapolkua lukuunottamatta olen aina ostanut autoon ja polkupyörään Nokian renkaat.
Nokian talvirenkaiden nimeä olen vierastanut. Se lienee kuitenkin jo kuuluisampi kuin Ruotsin sotaväessä 1600-luvulla palvelleet suomalaiset ratsumiehet, joista nimi on peräisin.
On vaikea arvioida, ovatko Nokialla yhä koottavat renkaat hintansa väärtejä. Renkaiden hinta huimaa aina, mutta kaupantekohetkellä rahaa tärkeämmät arvot ovat useimmiten nousseet aineellisten arvojen edelle.
Nokia on toiminut tunnetasolla kuin takuuna laadusta.
Tuskin olen käynyt viimeisen parin vuosikymmenen aikana missään, missä en olisi törmännyt Nokiaan. Nokia-nimen näkeminen säväyttää samalla tavalla – tavalla, jota on vaikea pukea sanoiksi.
Kuten esimerkiksi Kuolan niemimaalla Murmanskissa. Nokian sinivalkoinen kyltti komeilee liiketalon seinässä keskusaukiolla sulassa sovussa neuvostoajoista muistuttavien symbolien kanssa.
Murmanskissa Nokia on samalla hetkellä menneessä ja tässä ajassa, niin kuin minussa.