Nobelin rauhanpalkinto oli poikkeuksellisen tietoinen poliittinen kannanotto Yhdysvaltain nykyhallintoa vastaan.
Norjan Nobel-komitean puheenjohtaja Gunnar Berge vahvisti heti tuoreeltaan sen, mikä monille oli ensimmäinen vaikutelma rauhanpalkinnon saajan nimen julkistamisen jälkeen: palkinnon antamisen Yhdysvaltain entiselle presidentille Jimmy Carterille voi nähdä kritiikkinä Yhdysvaltain nykyisen hallinnon Irak-politiikkaa vastaan.
Tämä viesti on jopa välillisesti kirjattu päätöksen virallisiin perusteluihin. Nobel-komitean mukaan nykyisessä tilanteessa, jota leimaa voimankäyttö, Carter on pitänyt kiinni periaatteista, joiden mukaan konfliktit pitäisi ratkaista rauhanvälityksen, kansainvälisen yhteistyön, ihmisoikeuksien kunnioittamisen ja taloudellisen kehityksen kautta.
Viesti on selvä ja hyvin ajoitettu. Yhdysvaltain presidentti George W. Bush on juuri saanut maan kongressilta laajat valtuudet voimatoimiin Irakia vastaan, ja Washingtonista kantautuu hyvin sotaisia ääniä.
Jimmy Carterin ansiot presidenttikautensa jälkeen ovat joka tapauksessa huomattavat, ja hän on ollut Nobelin rauhanpalkinnon ehdokkaana jo useita vuosia. Juuri tänä vuonna ehdokaslista on kuitenkin pullistellut aivan erilaisia nimiä - siellä olivat muun muassa presidentti Bush, Britannian pääministeri Tony Blair ja syyskuun terrori-iskun aikainen New Yorkin pormestari Rudolph Giuliani.
Carter edustaa tyystin toisenlaista linjaa. Tänä vuonna hän on esimerkiksi käynyt Kuuban pääkaupungissa Havannassa keskustelemassa Yhdysvaltain virallisen johdon syvästi inhoaman Fidel Castron kanssa.
Rauhanpalkinnon saajat on viime vuosina valittu hyvin erilaisin ansioin. YK:n pääsihteeri Kofi Annanin valinta viime vuonna oli eräänlainen itsestäänselvyys. Lisäksi palkintoja ovat saaneet erilaiset järjestöt ja poliittiset johtajat, jotka ovat kulloinkin sovitelleet jotain konfliktia. Rohkeita oppositiojohtajiakin on palkittu.
Vastaavaa poliittista kannanottoa kuin nyt saa kuitenkin hakea kaukaa. Dalai laman valinta 1989 oli selvästi näpäys Kiinan poliittiselle johdolle. Vuoden 1975 palkittu puolestaan oli neuvostoliittolainen toisinajattelija, ydinfyysikko Andrei Saharov. Nobel-komitean ratkaisussa tänä vuonna on samaa henkeä, mutta osoite on muuttunut kommunistimaista Yhdysvaltain hallintoon. Carterilla toki on täysi toimintavapaus toisin kuin diktatuurimaissa, mutta Kuuban kanssa keskusteleva entinen presidentti on joka tapauksessa maassaan eräänlainen poliittinen epähenkilö.
Carter oli vähällä saada jaetun palkinnon jo vuonna 1978, jolloin hän oli välittämässä Israelin ja Egyptin johtajien Menachem Beginin ja Anwar Sadatin rauhansopimusta. Hänen omaa presidenttikauttaan ei kuitenkaan muisteta ensisijaisesti tästä, vaan Yhdysvaltoja nöyryyttäneestä panttivankikriisistä Teheranissa ja siihen liittyneestä täysin epäonnistuneesta pelastusoperaatioista. Carter oli presidenttinä eräänlainen ulkopuolinen idealisti, joka ei koskaan tuntunut saavan virastaan kunnon otetta.
Omaan elementtiinsä hän pääsikin vasta kautensa jälkeen perustamalla rauhantyölle omistautuneen Carter Centerin. Tämän jälkeen hän on kiertänyt pitkin maapalloa milloin minkäkinlaisissa tehtävissä yleisenä hyväntekijänä, kuten presidentti Martti Ahtisaari osuvasti määritteli.
Nobel-komitean valinta osui oikeaan. Juuri tällaisena aikana on hyvä palkita henkilö, joka uskoo enemmän rauhaan kuin sotaan.