Shonosuke Okura liukuu äänettömästi tyhjälle mustalle näyttämölle. Hän istuutuu selkä suorana jakkaralle ja nostaa arvokkaasti kirsikkapuisen tsutsumi-rummun kainaloonsa.
Pitkän pysähtyneen tovin jälkeen käsi ojentuu kuin noutaakseen voimaa tuonpuoleisesta. Rumpu kiljahtaa ja käsi asettuu taas paikalleen. Okuran kurkusta nousee karhea alkukantainen ääni. Asiantuntija tietää, että joukossa on muinaisen japanin pyhiä sanoja, mutta nykyjapanilainenkaan ei niitä ymmärrä.
Rumpukäsi liikkuu hitaasti ja harvakseltaan. Okuran ääni polveilee ylös ja alas. Suggestiivinen tunnelma johdattaa toiseen todellisuuteen.
Sana no merkitsee kykyä ja taitoa. No-teatterin juuret juontavat sintolaisiin hedelmällisyys- ja pyhäkkötansseihin sekä buddhalaiseen askeettisuuteen. Kukoistukseensa no nousi 1300-luvulla sotilasylimystön tuella, ja se on edelleen elävää kulttuuria Japanissa.
Vanhoihin myytteihin ja legendoihin perustuvia no-näytelmiä on olemassa noin 240. Monissa tarinoissa käydään dialogia reaalimaailman ja jumalten ja henkien maailman välillä.