Mummolan rannassa oli kaunis kesäpäivä. Pyykkiä pesevä äiti kielsi, komensi ja varoitteli, mutta pieni Aila Seppänen ei lakannut loikkimasta kiveltä toiselle - ennen kuin luiskahti veteen ja säikähti kuollakseen.
Viisikymmentä vuotta myöhemmin Aila Seppänen paistatteli päivää hiekkarannalla Viron Pärnussa ja katseli uivia ihmisiä. Nyt saa riittää, hän päätti, otti miestään kädestä kiinni ja kahlasi mereen, kunnes vesi ulottui polviin saakka. Ensimmäistä kertaa sitten mummolan rannan.
"Silloin päätin mennä uimakouluun. Alkeisryhmäkin oli kuitenkin liian rankka paikka, jännitin niin, että olin migreenissä viikon", Seppänen sanoo. "Sieltä onneksi neuvottiin vesipelkoisten ryhmään."
Samanlaiset tarinat ovat tuttuja, ja useimmiten niitä kertovat juuri aikuiset naiset, sanoo Oulun Lohien Vesi tutuksi -ryhmää luotsaava Tinja Repo.
Usein vesipelon taustalla on ikävä kokemus, jota vielä höystää pelottelu vesihiisillä ja näkeillä. Varttuneemmat sukupolvet eivät ole olleet koulun uimaopetuksen piirissä, ja moni on saattanut kasvaa paikassa, jossa luonnonvesiä ei ole ollut lähellä.
Vesi tutuksi -ryhmiä on järjestetty vuodesta 2002, eikä kukaan vielä ole jäänyt rannalle, Repo vakuuttaa. Toiset hakevat ryhmästä uutta harrastusta, toiset haluavat vain mennä laiturille ja veneeseen pelkäämättä.
Kasvojen pistäminen veden alle on yleensä kaikkein suurin peikko, joten siitä hankkiudutaan eroon heti ensimmäisellä kerralla.
"Sitten opetellaan kellumaan sekä selällään että mahallaan, seuraavaksi puhalletaan veteen ja liu'utaan. Seuraavaksi tulevat mukaan käsien ja jalkojen liikkeet kuten uimakoulussa yleensäkin, tosin kahluualtaassa", Repo kertoo viiteen iltaan jaetusta ohjelmasta.
Ensimmäisellä kerralla Aila Seppänen kokeili kelluntaa pää turvallisesti altaan reunalla ja hivuttautui alaspäin sentti sentiltä, kunnes vesi ulottui korviin. Siihen tyssäsi, sillä kertaa.
"Äänten katoaminen ja se, että vesi menee korviin, tuo tunteen siitä, etten enää hallitse maailmaa", hän pohtii.
"Siihen auttoivat kunnon uimalakki ja -lasit."
