EU-johtajien pitkä ja ajoittain erittäin tuskalliseksi osoittautunut urakka valmistui vihdoinkin, kun unionin "perustuslaki" allekirjoitettiin torstaina Lissabonissa. EU ei muutu liittovaltioksi, mutta liikkuu siihen suuntaan.
EU-johtajat allekirjoittivat unionin uudistussopimuksen torstaina Lissabonissa vähin seremonioin. Juhlinta oli hyvin hillittyä siihen verrattuna, miten paljon aikaa ja vaivaa tekstin kokoamiseen tarvittiin ja kuinka suuri merkitys sillä lopulta on unionille. Tosiasiassa EU saa nyt itselleen perustuslaillisen sopimuksen, vaikka sitä ei sattuneesta syystä sillä nimellä kutsutakaan.
Uudistussopimukseksi nimetty Lissabonin sopimus on kuitenkin yli 90-prosenttisesti samanlainen kuin pitkän väännön jälkeen heinäkuussa 2003 valmiiksi neuvoteltu ehdotus EU:n perussopimukseksi tai "perustuslaiksi", kuten sitä myös kutsuttiin. Perustuslaillinen sopimus kaatui Ranskan ja Hollannin kansanäänestyksissä, joten uudistussopimusta ei viedä enää kansanäänestyksiin. Se ratifioidaan kansallisten parlamenttien päätöksin.
EU pääsee nyt pitkällisen epävarmuuden jälkeen toimimaan vapautuneemmin. Kriittisesti suhtautuvien mielestä kömpelösti toimiva unioni kompuroi kuten ennenkin, tosin hieman uudistetuin askelkuvioin.
Selkeyttä toimintaan tuo ainakin EU:lle tuleva ulko- ja turvallisuusasioiden korkea edustaja, käytännössä ulkoministeri. Tähän saakka maailmalla onkin kyselty, mihin puhelinnumeroon vaikkapa USA:n presidentti voi soittaa, jos haluaa selvittää EU:n näkemyksiä. Perussopimus supistaa komission ja parlamentin jäsenmääriä sekä jossakin määrin yksinkertaistaa päätöksentekoa. Ratkaisut pienentävät Suomen ja muiden pienten valtioiden vaikutusvaltaa unionissa.
EU:n parlamentissa on jo etukäteen riemuittu siitä, että sen päätösvalta nousee neuvoston eli jäsenmaiden edustajien kokouksen rinnalle. Siinä voi tosin nähdä myös liittovaltiokehitystä. Tähän saakka jäsenmaiden edustajat ovat keskuudessaan hakeneet yhteisymmärrystä, mutta nyt parlamentti ja sen äänestäen tekemät päätökset nousevat entistä tärkeämpään asemaan.
Parlamentin asema vahvistuu myös suhteessa komissioon niin, että komissio joutuu varmistamaan joissakin asioissa parlamentin kannan, mikäli haluaa saada lakiesityksensä etenemään.
Ministerineuvostojen kokouksissa päätöksiä aletaan yhä useammin tehdä määräenemmistöllä eivätkä yksittäiset maat enää voi entiseen tapaan jarruttaa ratkaisuja. Silti päätöksenteossa riittää kiemuroita, eikä EU:n elämä muutu helpoksi tämän jälkeenkään.
Sopimus onkin niin koukeroinen, että sen tulkinnoista voi odottaa tiukkaa kiistelyä. Monissa kohdin tarvitaan avuksi juristien asiantuntemusta. Perustuslaillisen sopimuksen laatijoiden kaunis tavoite selkeäsanaisesta asiakirjasta mureni pitkäpiimäisen kiistelyn jauhinkivissä ja sai kompromisseissa sitkaan puuromaisen hahmon.
Uudistussopimus tuskin kuluu eurooppalaisten käsissä. Silti jokainen EU-kansalainen voi vedota siihen oikeudessa. Tärkeää onkin, että sopimusta jaetaan riittävästi muun muassa kirjastoihin ja oppilaitoksiin. Toistaiseksi siitä on vain muutama suomenkielinen versio. Lopulliseen muotoonsa toimitettuja laitoksia saadaan odotella vielä kuukausia.
Muita paremmassa asemassa ovat ne kansanedustajat, jotka tutustuivat taannoin eduskuntakäsittelyn aikana perustuslailliseen sopimukseen.