Sauli Niinistöstä tuli ilmiö viime vuoden presidentinvaalien loppusuoralla, jolloin hänen kannatuksensa lähti huimaan, ennakoimattomaan kasvuun. Niinistö selvisi lopulta vaaleissa toiseksi ja oli vähällä pullauttaa Tarja Halosen Mäntyniemestä. Se oli sokki sosiaalidemokraateille ja Haloselle, mutta sillä on ollut myös kauaskantoisempia poliittisia seurauksia. Se nähtiin viime sunnuntaina. Poliittiset mannerlaatat järisivät.
Niinistön Uudenmaan vaalipiirissä keräämät yli 60 000 ääntä ovat kaikkien aikojen ennätys Suomessa. Sen takia puhe presidentinvaalien kolmannesta kierroksesta osuu nappiin. Niinistö-ilmiö ei ollut vain piikki yhdessä henkilövaalissa, vaan sen takana on voimaa, jonka heijastusvaikutusta Suomen politiikkaan voi vain arvailla.
Toistaiseksi ei ole varmuutta siitä, miten Niinistö haluaa hyödyntää uutta asemaansa poliittisena ikonina, jonka pää keikkuu kaikkien muiden poliitikkojen yläpuolella ja jonka kaltaisia Suomeen on mahtunut yleensä vain yksi kerrallaan. Lähteekö hän porvarihallitukseen, jos ja kun sellainen muodostetaan, ja minkä salkun hän itselleen haluaa?
Toinen poliittisesti toimiva - ja hyväpalkkainen - vaihtoehto olisi eduskunnan puhemiehistö. Paavo Lipponen avasi nelivuotiskaudellaan puhemiehenä uusia uria ja näytti, että tehtävään valittava voi yhdistää näppärästi toisiinsa asemaan kuuluvan neutraliteetin ja poliittisen aktiivisuuden.
Lipponen toimi eduskunnassa pidättyväisesti, mutta muuttui talon ulkopuolella kärkkäästi kantaa ottavaksi poliitikoksi. Niin tehtiin myös 1950-luvulla. Oltakoonpa Lipposen toteuttamasta puhemiehen roolin laajennuksesta mitä mieltä tahansa, hän osoitti, ettei tasavallan kakkosen roolissa tarvitse kuolla poliittisesti pystyyn. Kukaan ei pane kapulaa puhemiehen suuhun, jos hän haluaa politikoida, vaikuttaa ja pysyä ihmisten mielissä.
Halu päästä jälleen tositoimiin kiehtoo Niinistöä ja valtakin janottaa. Sen voi päätellä hänen pidättyväisistä lausunnoistaan, mutta hän ei halua astua kokoomuksen puheenjohtajan Jyrki Kataisen varpaille. Niinistö tunnusti nimittäin Iltalehdessä keskiviikkona, että Katainen on kokoomuksen pääministeriehdokas ja se vaikuttaa hänen ratkaisuihinsa. Silti hän haluaa jotain myös itselleen.
Niinistön valintatilanne ei ole helppo. Hän muistaa syyt, joiden takia hän luopui kokoomuksen puheenjohtajan paikalta ja myöhemmin myös valtiovarainministerin salkusta. Hän koki tulleensa puolueelleen jonkinlaiseksi rasitteeksi ja arvioi, ettei kokoomuksen kannatus olisi voinut kohota hänen johdollaan enää siitä, mihin hän oli sen nostanut Pertti Salolaisen jälkeen.
Kokoomus ratsasti 1999 eduskuntavaaleissa Niinistön imagon varassa. Hän keräsi komeat 30 450 ääntä Helsingissä 1999, ja kokoomuksen kannatus nousi kolmisen prosenttiyksikköä, mutta siihen se nousu jäi. Sen osoittivat vuoden 2000 kunnallisvaalit. Valtiovarainministeriys kulutti hänen kasvojaan, ja hän väsyi itsekin ainaiseen kinasteluun ja haukkumiseen.
Niinistö tuli viime presidentinvaaleihin ehdokkaaksi Luxemburgista. Etäisyys oli tehnyt hänelle hyvää. Koko mies habituksineen miellettiin tuoreeksi ja raikkaaksi tuulahdukseksi, lupaukseksi jostakin paremmasta.
Niinistö ei ole ollut enää aikoihin ainakaan julkisuudessa se sama takakireä poliitikko, joka luki taannoin valtiontalouden lakeja sormi pystyssä muille ministereille ja jallitti heitä budjettiriihessä minkä ehti. Suomalaiset ovat saaneet tutustua kaksissa viime vaaleissa rentoon, miellyttävään ja hyvin pukeutuvaan Niinistöön, joka kohteli ympärillään tungeksivia ihmisiä ystävällisesti ja huomaavaisesti. Niinistön persoonakin näyttää muuttuneen. Traagiset kokemukset tsunamista ovat saaneet hänet miettimään uudelleen elämän perimmäisiä kysymyksiä, uskotaan yleisesti.
Presidentin virka on Niinistön ulottuvilla vuonna 2012, jos hän vain pelaa korttinsa oikein. Eduskuntavaalien tulos nosti hänet samanlaiseksi epäviralliseksi ennakkosuosikiksi kuin mitä Mauno Koivisto oli aikoinaan vuosikausia. Niinistöön kohdistuvat valtavat toiveet ja paineet siitä, että hän katkaisisi SDP:n valtakauden presidentin virassa. Sitä on kestänyt vuoteen 2012 mennessä jo 30 vuotta.
Mutta mitä tapahtuu, jos Niinistö lähtee hallitukseen? Silloin voidaan aloittaa veikkailut siitä, kuinka pian politiikan ikoni muuttuu tavalliseksi kuolevaiseksi. Yksi hallituskausi riittää yleensä normalisoimaan poliitikon suosion. Sankarin viittaa voi kantaa turvallisimmin ulkoministerinä, mutta sekään ei ole takuuvarmaa. Puhemiehen tehtävään ei sen sijaan liity suuria riskejä.