Vihreiden Pekka Haaviston nousu keskustan ja perussuomalaisten ja SDP:n ehdokkaiden ohi kertoo siitä, että presidentinvaali on suurelle kansalaisten joukolle valintaa persoonien eikä puoluepoliittisten linjojen välillä. Henkilössä pitää olla vetovoimaa.
Nyt ilmassa on Haavisto-huumaa. Hänen kannattajiensa toiveita nostaa se, että vaalin kakkoskierroksella kannatuserot ovat joka kerran olennaisesti tasoittuneet.
Odotettavaa onkin, että Haaviston kannatus nousee toisella kierroksella reilusti hänen nyt saamastaan vajaasta 19 prosentista.
Todennäköisesti valtaosa Paavo Lipposta ja etenkin Paavo Arhinmäkeä äänestäneistä kokee Haaviston Niinistöä sopivammaksi ehdokkaaksi. Se nostaisi Haaviston ääniosuuden noin 30 prosenttiin. Loppujen äänten pitäisi tulla muualta, lähinnä Paavo Väyrysen ja Timo Soinin äänestäjiltä.
Jos äänestysprosentti on toisella kierroksella sama kuin ensimmäisellä, voittoon tarvitaan runsaat puolitoista miljoonaa ääntä. Niinistö jäi siitä ensimmäisellä kierroksella noin 400?000 äänen, Haavisto noin 950?000 äänen päähän. Haaviston takamatka on siis kovin pitkä.
Asetelmaa Haaviston eduksi voisi kääntää tulevan kahden viikon aikana jonkinlainen Niinistön emämunaus. Sellaista kokeneelta poliitikolta tuskin pääsee lipsahtamaan. Toinen kysymys on se, kuinka soukalla Niinistön kannattajien suut pysyvät. Yritetäänkö esimerkiksi Haaviston parisuhde ja puoliso nostaa tikun nokkaan? Tällainen toiminta on kuitenkin riskialtista, sillä äänestäjien sympatiat kääntyvät helposti lyötyjen puolelle.
Kampanjan loppumetreiltä voikin odottaa pureutumista tiukasti asiakysymyksiin. Niistä pitääkin puhua. Erityisen sähköistä loppusuoraa ei kuitenkaan kannata odottaa.