Tällä viikolla nautittiin huonon kesän hienosta lopusta ja jännitettiin MM-kisojen keihäänheittoa. Jos niiltä ei ehtinyt, kannattaa jälkikäteenkin lukea tasavallan presidentin Sauli Niinistön suurlähettiläspäivillä pitämä puhe.
Merkittäviä puheita ei Suomessa pidetä paljon ja jos pidetään, niihin kiinnitetään turhan vähän huomiota.
Niinistön puheen kiinnostavinta antia oli, ei enempää eikä vähempää, kansallisfilosofi J.W. Snellman. Niinistö siteerasi Snellmanin toukokuussa 1863 Literaturbladissa julkaistua kirjoitusta ”Sota vai rauha Suomelle?”
Yhtä dramaattisesta tilanteesta ei ole nyt sentään kysymys. Niinistön ajattelutavasta Snellmanin ajatusten lainaaminen juuri tässä maailmantilanteessa kyllä kertoo. Niinistöstä on ulkopoliittisessa ajattelussaan sukeutunut paasikiviläis-kekkoslais-koivistolainen eli snellmanilainen realisti.
Niinistö poikkeaa jo henkilönä kahdesta edeltäjästään Martti Ahtisaaresta ja Tarja Halosesta. Ensimmäinen oli kansainvälinen pragmaatikko, jälkimmäinen idealistinen maailmansyleilijä.
Tosin maailma Suomen ympärillä oli ja on erilainen kullekin kolmikosta.
Ahtisaaren aikana Neuvostoliitto oli hajonnut, kylmä sota päättynyt ja Suomi liittynyt Euroopan unioniin. Maailma lupasi hyvää.
Halosen aikana EU-jäsenyys vakiintui, presidentin valta väheni ja taloudessa meni pitkään hyvin. Maailma ei luvannut vielä pahaa.
Niinistön aikana taloustaantuma jatkuu, Kreikka on vienyt EU:ta, Venäjä pullistelee ja ihmisvirrat liikkuvat. Maailma näyttää pahalta.
Niinistö muistutti Snellmanin opettaneen, että ”kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä” ja että ”vain nuoruuden kuvitelmissa kansakunnat vaikuttavat ihmiskunnan hyväksi uhrautumalla toistensa puolesta”.
On sinänsä aprikoinnin aihe, miksi Niinistö näki aiheelliseksi siteerata Snellmania. Ehkäpä syy löytyy suurvaltapolitiikasta ”ja sen teräksenmakuisista prinsiipeistä”, jotka ovat Niinistön mukaan ”voimallisesti mukana kaikessa oleellisessa”.
Niinistön tapaan ainakin presidentit J.K. Paasikivi ja Urho Kekkonen viittasivat Snellmaniin.
Snellmanin syntymän 185-vuotisjuhlassa 1981 yhden viimeisistä puheistaan pitänyt Kekkonen sovitti sanansa tuon ajan maailmaan.
Kekkosen mukaan Snellman haki vain mahdollisimman pysyviä etuja, uhrasi hetken edun myöhemmän menestyksen hyväksi eikä hyväksynyt tilapäisten voimasuhdemuutosten käyttämistä ratkaisujen perusteena.
Tätä voi tietysti miettiä sitä vasten, mitä tapahtui samaa koulukuntaa edustaneen presidentti Mauno Koiviston aikana.
Suomi sanoutui Koiviston aikana yksipuolisesti irti Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisista sitoumuksista, kuoppasi yya-sopimuksen ja hakeutui EU:n jäseneksi. Kyllä snellmanilaisuuskin on sallinut tilapäisten voimasuhdemuutosten hyödyntämisen.
Niinistö soveltaa omaa Snellmaniaan ajassa. Hän näkee, että EU:n tulee jollakin tavalla padota Eurooppaan tulvivia ihmisvirtoja. Sivistysvaltiona Suomenkin pitää auttaa hädänalaisia, mutta kylkiäisenä väijyvää epävakautta ei pidä Eurooppaan päästää.
Niinistön aikana Suomi on tuominnut Venäjän sotatoimet Ukrainassa, on mukana EU:n pakoterintamassa eikä päästänyt Venäjän Etyj-parlamentaarikkoja maahan.
Tiukimmin tähän aikaan sovellettu snellmanilaisuus tuli niissä Niinistön sanoissa, joissa hän torjui Suomelle tarjoillun osavastuun Baltian puolustuksessa. ”Suomi ei ole asemassa, jossa se voisi antaa muille sellaisia turvatakuita, joita sillä itselläänkään ei ole.”
Samaa tuputettiin Suomelle jo 1990-luvulla, kun Baltian maat olivat vielä Naton ulkopuolella. Niinistö sanoi suoraan, että Suomella on kylliksi vastuuta itärajallaan, joka on pidempi kuin Nato-maiden Venäjän vastaiset rajat yhteensä.
Presidentti muistutti kuitenkin, ettei Snellman ollut suinkaan yksisilmäinen nationalisti. Suomen ykkösvastuu on Suomi, mutta sen päälle tulee osavastuu maailmasta.
Niinistön johtopäätös oli, ettei suurvaltapolitiikan maailma ole kovin demokraattinen. ”Siinä suurilla on varaa suuriinkin virheisiin, pienillä ei välttämättä edes pieniin.”
Ei puuttunut kuin että Niinistö olisi sanonut paasikiviläisittäin: Hirmuista.
Kolumni