Tuore muistelmakirjailija Sauli Niinistö on merkillinen mies poliitikoksi. Omintakeinen ja arvaamaton. Hänen logiikkansakaan ei seuraa politiikan yleisiä latuja, vaikka hän on tehnyt merkittävimmän elämäntyönsä ammattipoliitikkona: kokoomuksen puheenjohtajana, kansanedustajana sekä oikeus- ja valtiovarainministerinä. Hän pääsi Euroopan investointipankkiinkin poliittisten ansioidensa avittamana.
Niinistön omaperäisyys on tullut esiin monissa yhteyksissä, ja varsinkin kokoomuslaiset mutta myös monet muut, jotka ovat työskennelleet hänen kanssaan, tuntevat kunnianhimoisen miehen erikoislaadun hyvin. Hieman etäämmältäkin voi päätellä paljon, kun katsoo, millaisia valintoja Niinistö on tehnyt politiikassa.
Hän tuli eduskuntaan 1987 vähän kuin kokeilumielessä, mutta jäi sille tielle, vaikka hänen piti odottaa kauan poliittisen uransa lähtöä nousuun. Se tapahtui vasta, kun hänet valittiin eduskunnan perustuslakivaliokunnan johtoon 1993.
Omaperäiseksi voi lukea myös Niinistön päätöksen jättää kokoomuksen puheenjohtajuus 2001. Vain harva poliitikko luopuu vallasta vapaaehtoisesti huipulla ja kun eläkevuosiin on vielä aikaa yli kymmenen vuotta. Niinistö teki kuitenkin niin, koska hän ennakoi itselleen ja puolueelleen väistämätöntä alamäkeä, jos hän olisi jatkanut puoluejohtajana.
Lähes kaikkien muiden silmissä outoa oli myös se, että hän kieltäytyi kesällä 1999 kokoomuksen presidenttiehdokkuudesta, vaikka puolueella ja hänellä ei ollut muita nimiä kiikarissaan tuolloin. Niinistön kirjassaan paljastama uutinen ehdokastarjouksestaan Jorma Ollilalle ja tämän harkinnasta ei taida olla aivan täsmällinen kuvaus siitä, mitä todellisuudessa tapahtui.
Ollila ei missään vaiheessa antanut Niinistölle minkäänlaista toivoa ehdokkuudesta. Niinistön kertomus lieneekin enemmän toiveajattelua ja kuuden vuoden takaisen toimintansa selittelyä kuin totta.
Niinistö totesi itse 1999, ettei ollut presidenttiainesta. Kokoomuslaisten ja monien muidenkin mielestä hän olisi ollut. Kaiken lisäksi hänellä olisi myös ollut tuhannen taalan paikka silloisissa presidentinvaaleissa.
Vuoden 2000 vaalivoittaja Tarja Halonen rämpi nimittäin gallupeissa vasta neljännellä sijalla vielä syksyllä1999. Kaikki kyselyt viittasivat siihen, että sosiaalidemokraatit olivat mitä ilmeisimmin tehneet emämunauksen valitessaan hänet Martti Ahtisaaren sijasta ehdokkaakseen. Demareilta oli mennä usko Haloseen vielä myöhäissyksyllä 1999, ja hän epäili itsekin mahdollisuuksiaan. Toiveet ja unelmat ensimmäisestä naispresidentistä eivät kanavoituneet vielä tuolloin Haloseen.
Porvarikenttä janosi Esko Ahon rinnalle toista vahvaa ja uskottavaa ehdokasnimeä. Ahoa rasitti pahoin lama-ajan pääministeriys, ja Elisabeth Rehnistä oli paras puhti jo poissa. Niinistö oli kaikkea muuta kuin kulunut kasvo. Häneen olisi liittynyt enemmän lupausta uudesta kuin kehenkään toiseen ehdokkaaseen. Mutta kun ei, niin ei. Kenestäkään ei tehdä väkisin presidenttiehdokasta.
Omaperäinen Niinistö on nyt lähtenyt leikkiin mukaan tilanteessa, joka näyttää paljon vaikeammalta kuin kuusi vuotta sitten. Halosen vetäisemä kaula on toivottoman tuntuinen. Niinistö, Matti Vanhanen sekä kaikki muut ehdokkaat eivät yllä yhdessäkään lähelle hänen suosiolukujaan.
Halosen etumatka sekä Niinistöön että Vanhaseen on ollut yli 30 prosenttiyksikköä. Silti Niinistö päätti lähteä ehdokkaaksi. Hän ei siis todellakaan laskelmoi niin kuin politiikassa tehdään. Hänen velvollisuudentuntoonsa puoluejohtajana vedottiin kuusi vuotta sitten, mutta se ei auttanut.
Nyt voi kysyä, missä määrin velvollisuus tai halu hyvittää puoluetta kuuden vuoden takaisista tapahtumista on vaikuttanut hänen harkintaansa. Ilman häntä kokoomus joutuisi tyytymään vaihtopenkiltä otettavaan ehdokkaaseen ja tulos olisi surkea.
Niinistö kampanjoi kesälomansa aikana tosissaan, mutta pian hän katoaa hoitamaan virkaansa Luxemburgiin. Halonen ja Vanhanen käyvät sen sijaan jatkuvaa kampanjaa viroissaan. Sekin puhuu Niinistöä vastaan.
Ensimmäisen kierroksen taistelu käydään siitä, kumpi porvarien kärkiehdokkaista selviytyy jatkoon Halosen kanssa. Ratkaisu on kokoomuksen ja keskustan naisten käsissä. Äänestävätkö he oman puolueensa miestä vai Halosta ensimmäisellä kierroksella?
Jos Niinistöllä olisi rinnallaan Tanja Karpela, hän olisi kova luu myös Halosen haastajana. Niin kova, että presidentinlinnassakin ehdittiin pelätä aidosti tällaista ehdokasparia romanssin ja kihlauksen kukoistaessa. Vanhanen antaa taas Niinistölle yllättävää tasoitusta. Hän ei voikaan ratsastaa ainoana kärkikolmikossa putipuhtailla perhearvoilla. Ilman sitä Niinistö olisi heikoilla, sillä kokoomus on pienempi puolue kuin keskusta.
Ensimmäisen kierroksen tulos ratkennee imagojen ja arvojen pohjalta, koska ehdokkaiden välille tuskin syntyy ratkaisevia eroja presidentin toimenkuvaan liittyvissä linjakysymyksissä. Urho Kekkosen jälkeinen aika on osoittanut, että suomalaisten on helpompi hyväksyä hyvinvointimössöön käärityt demariarvot ja -ehdokas kuin kokoomuslainen ja keskustalainen retoriikka.
Vuonna 2000 kokoomuslaisten toive 18-vuotisen demarivallan katkaisusta presidentin virassa oli lähellä, mutta Niinistöä haaste ei kiinnostanut riittävästi. Nyt se on äärimmäisen vaikeaa, mutta hän on päättänyt yrittää Vanhasen tavoin. Jos yritys epäonnistuu, demarikausi venyy 30 vuoteen.