Utajärvi Paikallinen varmuuslukko, luuta, nojaa tuvan oveen, mutta liiteristä kuuluu kopse. Toivo Karhu, 67, valmistelee halkovajan hämärässä pakkasentorjuntatoimia.
"Välillähän se menee niin, ettei päiväkausiin muualla käy kun liiterissä", mies nauraa pirttiin päästyään ja porskauttaa itse vedetystä vesijohdosta pannun täyteen Potkujoen vettä. On kuulemma hyvää ja niin rautaista, ettei pillerilisiä tarvita veren vahvistamiseen.
Pitkän ja kapean tien päässä, Potkun suurten soiden äärellä asuva Karhu jäi talostelemaan yksin reilu vuosi sitten, kun hänen äitinsä kuoli. Avioon ei metsurina leipätyönsä tehnyt mies ole ehtinyt, mutta ei hän erakko ole.
"Naapuri on tuossa joen toisella puolella ja sisarukset lapsineen käy lomilla. Kyllä tässä pärjäillään kun ei isommin sairauksia ole. Niin kauan ollaan kuin pystyy, sitten joskus kai tulee eteen kirkolle lähtö."
Kun Toivo Karhun äiti vielä eli, kunnan kotiapu kävi paikalla pyydettäessä. Nytkin avustaja pyrähtää välillä naapurissa, joten Toivo arvelee avun osaavan tarvittaessa perille hänenkin mökkiinsä. "Jos vaan tuo silta kestää. Pitää ruveta sitä kohta korjaileen, ettei seuraava iso tulva vie mennessään."
Pimeät talvipäivät kuluvat Kaakilan talon ainoalla asukkaalla tupaa lämmitellen ja pahkoista kellotauluja värkkäillen. Kirkolle ajellaan omalla autolla sen verran usein, ettei hapanta maitoa tarvitse juoda. "Kesällä sitten taas kalastelen. Hirvihommat jäi, mutta vielä joku aina paistin minullekin heittää."