Euroopan unionin suurin pulma näyttää olevan neuvottomuus. EU on tienhaarassa. Se ei kykene valitsemaan liittovaltion ja kansallisvaltioiden Euroopan väliltä.
Kreikka, Kreikka ja vielä kerran Kreikka.
Euroopan unionin talouskriisi sen kuin jatkuu. Viimeisimmässä käänteessä pörssikursseja on jälleen heilutellut Kreikka, jonka sisäpoliittinen sekasorto syvenee. Taudin pelätään myös tarttuvan muihin Etelä-Euroopan maihin.
Syyllisiä on etsitty pitkin vanhaa mannerta. Yhdeksi syypääksi on löydetty talous- ja rahaliitto ja etenkin sen mukana tullut yhteisvaluutta euro.
Maanosasta löytyy paljon selittäjiä, joiden mukaan paluu kansallisiin valuuttoihin poistaisi taudin. Liikkuessaan toisiaan vasten valuutat ikään kuin tasaisivat painetta ja loiventaisivat talouden shokkien aiheuttamia ala- ja ylämäkiä.
Ajatus on oikea, mutta vain osaksi. Oma valuutta ei vähentäisi kurinalaisen talouspolitiikan tarvetta, vaan saattaisi Suomen oloissa jopa lisätä sitä. Ulkomaiset sijoittajat seuraisivat hyvinkin tarkasti meidän velkaantumisvauhtia ja muita makrotalouden mittareita. 1990-luvun alusta voi oppia, että myös oma valuutta tuottaa kosolti ongelmia.
Euroopan taloudenhoidossa pitäisi jo päästä irti EMUn ja euron sättimisestä. Kumpikaan ei ole ongelmien ensisijainen aiheuttaja. EU on pulassa, koska osa sen jäsenmaista ei osaa pitää julkista talouttaan kurissa. Valuutan nimellä ei ole väliä, jos valtaa haluavat poliitikot lupaavat kansalle sellaista, mihin sillä ei ole varaa.
EU-maiden huippukokouksessa yhteisistä joukkolainoista eli eurobondeista käyty keskustelu toi sopivasti esiin sen, missä Euroopan pulmat ovat. Ranska näki yhteiset joukkovelkakirjat ratkaisuna kriisin lopettamiseksi, kun taas Saksa katsoi, että ne ovat vasta valmiin talousunionin tuotteita.
Saksan näkemykseen on helppo yhtyä. On turha laskea liikkeelle Euroopan unionin jäsenmaiden kansalaisten yhteisiä lainoja ennen kuin jäsenmaiden taloudet ovat lähestyneet toisiaan riittävästi.
Saksan ja Ranskan kinastelusta löytyy se tienhaara, jossa EU:n päättäjät nyt neuvottomina seisovat. EU-maiden johtajat tietävät, että taloudellisen integraation polulla pitäisi pyristellä eteenpäin ja hyväksyä viime kädessä jopa ajatus liittovaltiomuotoisesta unionista. Vaihtoehdot ovat selkeät: joko edetään Euroopan liittovaltioksi tai otetaan askelia taaksepäin kohti kansallisia valuuttoja. Molemmissa on riskinsä.
Se on kuitenkin varmaa, että kovin kauaa EU ei voi seisoa halvaantuneena neuvottomuuden tilassa. EU-johtajien pitäisi jo säännöllisiksi muodostuneiden kriisikokouksiensa asemesta kokoontua miettimään, mikä suunta Euroopalle valitaan. Niin kauan kuin EU:n jäsenvaltiot empivät liittovaltion ja kansallisvaltion risteyksessä, on turha kuvitella talouden lähtevän ripeään kasvuun.
Talouskasvu tarvitsee vakaat poliittiset olot sekä selkeät tulevaisuuteen tähtäävät linjaukset, joista pidetään kiinni ja joita toteutetaan systemaattisesti.
Olipa EU:n valinta sitten mikä tahansa, se pitää tehdä pian. Epävarmuus tulevasta on pahinta myrkkyä kasvulle, työllisyydelle ja velkakierteen lopettamiselle.