Työriidat tuodaan liian herkästi suoraan valtakunnansovittelijan pöydälle. Valtakunnansovittelija Esa Lonka soimaa (HS 27.12.) työmarkkinaosapuolia siitä, että tavaksi on tullut ikään kuin aloittaa työehtosopimusneuvottelut suoraan valtakunnansovittelijan luona.
Näinhän ei pitäisi olla. Valtakunnansovittelijan puoleen käännytään vasta, kun neuvottelut ovat siinä pisteessä, että asioissa ei enää päästä eteenpäin. Sovittelija on tarpeen lukkiutuneen tilanteen laukaisemisessa.
Tilanteeseen on tultu pitkälti sen takia, että keskitetyt tulopoliittiset ratkaisut ovat historiaa. Tupo-väännöissä kouliintuneet työmarkkinaelämän kehäketut eivät ole enää mukana, vaan ratkaisuja haetaan suoraan liittotasolta. Neuvottelijoilta puuttuu osaamista eikä kotiläksyjä ole tehty kunnolla.
Samaan aikaan epävarmuus työmarkkinoilla on kasvanut. Liittotasolla otteet ovat koventuneet ja asenteet ärhäköityneet. Poliittisilla päättäjillä ei ole osaa eikä arpaa palkkaratkaisuissa, mutta enää eivät liioin työmarkkinaosapuolet pääse vaikuttamaan työelämän lainsäädäntöön ja sosiaalipolitiikkaan.
Sekä työnantaja- että työntekijäpuolella käydään kulisseissa valtakamppailua. Viime aikojen kehitys onkin johtanut siihen, että keskusjärjestöt joutuvat hakemaan itselleen uutta roolia.
Muuttuneissa oloissa on vain opittava tulemaan toimeen. Liittoneuvottelut ja jatkuvan neuvottelun periaate kysyvät taitoa ja kärsivällisyyttä.
Se edellyttää selkeitä pelisääntöjä ja myös niissä pitäytymistä. Osapuolten pitäisi pystyä luottamusta lisääviin toimiin, jotta työmarkkinoita jäytävä epävarmuus hälvenisi.