Ensimmäisenä pala nousee kurkkuun lentokentällä. Kone ei olekaan Finnairin vaan venäläisen Aeroflotin. Vieläkin suuhun tunkee maku siitä rasvaisesta ja sitkeästä kanankoivesta, jota yritin raadella edellisellä Aeroflotin-lennollani vanhaan hyvään neuvostoaikaan.
Mutta mitä vielä? Konehan on kuin pakasta vedetty, uusi Airbus. Lentokonehenkilökunta hymyilee. Kaiken kukkuraksi: lennolla tarjottu ateria on kelpoa syötävää. Matkalaukku ilmestyy hihnalle miltei samaan aikaan kuin hakija hihnan ääreen. Tulli- ja passintarkastus Moskovan päässä sivuutetaan kuin huomaamatta.
Eikä siinä kaikki. Aeroflotin arvo nousee paluumatkalla, joka tapahtuu Finnairin koneella.
Kuin osat olisivat vaihtuneet menneistä ajoista. Kone on hieman rähjäisen oloinen. Henkilökunnalta ei irtoa hymyä. Saatikka anteeksipyyntöä, vaikka ovat kaataa kahvin housuilleni. Sämpylä on käypä välipala, mutta ruokapisteet Aeroflotille 5--1.
Suomen tulli muistuttaa neuvostotullia. Hyvä etteivät ilkosilleen riisu. Tällä kertaa matkalaukku osaa perille saakka samaan aikaan matkustajan kanssa, mitä ei suinkaan ole viime vuosina tapahtunut joka kerta. Lämmin kiitos siitä.
Jos Moskovan keskustasta etsii neuvostonostalgiaa niin kuin entisistä sosialistimaista usein haetaan, sitä saa etsiä. Kyllä sitä löytää, mutta aika monta kiveä täytyy kääntää, monta ihmetystä ja kummastusta niellä. Moskova ei nimittäin ole mikään neukkula. Ei sinne päinkään.
Vanha hotelli Belgrad on vaihtanut nimensä sitten viime tapaamisen. Se on vaihtanut jotain muutakin, sillä sen tunnistaa vain rakennuksen sijainnista ja taivaita kurottavasta ulkomuodosta. Jos ennen oven päällä tuikki yksi tähti himmeänä, nyt siinä loistaa koko tähdistö. Vesikin on veden väristä; lämmin lämmintä ja kylmä kylmää. Sähkö tulee ja vessa toimii. Eikä käytetylle vessapaperille ole omaa koria pytyn vieressä, vaan sen voi huuhdella muun tavaran mukana.
Neuvostonostalgia piilottelee nurkan takana. Valuutanvaihtopisteen palvelusta tapaa sitä ihteään. Vaihtopiste on niin pieni, että sieltä on tultava peruuttamalla pois. Rahat pannaan metalliseen kippoon. Näkymättömän ihmisen näkyvä käsi vetää kipon säleverhoilla peitetyn ikkunan taakse. Eurot katoavat, ja kasa ruplia palaa kipossa takaisin lasiseinän toiselle puolelle. Ei katsetta, ei sanan sanaa, ei kuittia. Kaupat on tehty. Asiakas voi poistua. Ovi sulkeutuu nenän edessä. Manuaalisesti toimiva raha-automaatti mallia Rossija.
Neuvostoaikana tarvittiin joka paikkaan proopuska, lupalappu. Sen antoi joku tärkeä henkilö. Tämä perinne sentään elää yhä nyky-Venäjällä. Mihin kaikkeen sitä tarvitaankaan? Kuten siihen, että pääsee sisälle talouskorkeakouluun tapaamaan henkilöä, jonka kanssa on sopinut treffit. Käytävässä istuu ilmeetön setä poliisin koppalakki päässään. Lakki on samanlainen kuin ne lakit, joita turistit tuovat nostalgisina neukkumuistoina.
Ilmeenkään värähtämättä koppalakkipäinen mies osoittaa kädellään ovea, jossa lukee proopuskapyroo. Hänen ohitseen mennään vain pyroosta saatu lappu kourassa. Pyroossa puolestaan täytyy olla passi, mutta sehän on tietysti hotellin vastaanotossa. Ei oltaisi Venäjällä, ellei kaikki olisi lopulta mahdollista ja lupa irtoaisi ilman passia.
Valokuvaaja haluaa välttämättä kuvata aidon venäläisen luutamummon. Hänet, joka kyykkii kävelykadulla ja jalkakäytävällä lakaisemassa vanhanaikaisella varsiluudalla.
Tehtävä osoittautuu miltei mahdottomaksi. Mummot ovat kadonneet katukuvasta. Heidän paikkansa puhtaanapidossa ovat ottaneet nuoret aasialaispiirteet omaavat miehet.
Myöhemmin selviää, että Moskovan puhtaanapidosta huolehtivat tadzhikit. Puhdasta on. Ei edes se ole niin kuin ennen.