Kun puomi kotiseudulle vihdoin nousi, Hans Öfverström pinkaisi kovaan juoksuun Kivenlahden sillalle. "Niinpä olinkin ensimmäinen siviili, joka virallisen luovutushetken jälkeen palasi Porkkalaan", hän kertoo kotonaan Kirkkonummen Eestinkylässä.
Torstaina 26.1. kello 15 on kulunut tasan 50 vuotta tuosta hetkestä, kun silloin 27-vuotias Hans toteutti sen, mistä oli uhonnut suvun iloisissa joulujuhlissa Helsingissä. "Kun Porkkala saadaan nyt takaisin, minä olen ensimmäinen, joka sinne palaa!"
Hansin vaimo, Margareta Öfverström nauraa vieressä, että jossakin vanhassa uutisfilmissä näkyy Hansista vähän karvareuhkaa ja vain harmaa viiva, kun tämä pinkoo siltaa pitkin. Puomin nousua läheltä oli todistamassa parisataapäinen joukko, suomalaisia ja kansainvälisiä toimittajia. Heillä oli rinnassa lupalaput, mutta Hansia auttoi tuttu kapteeni. Hän sanoi, että "No niin, Hasse, voit juosta sillan yli".
Koko syksyn olivat Porkkalan evakot puhuneet tästä, kuinka Neuvostoliiton 50 vuodeksi sotilaalliseksi tukikohdaksi vuokraama Porkkalan alue luovutetaankin takaisin Suomelle aikaisemmin, 11 vuoden vuokra-ajan jälkeen. Hans kuuli palautuksesta, kun hän 17.9.1955 iloisena soitti äidilleen, että oli tullut valituksi insinööriopintoihin. Äidilläkin oli uutinen. Radiossa oli juuri ilmoitettu Porkkalan palautuksesta.
Kevät paljasti jäljet
Hans ja Margareta Öfverström asuvat Hansin isän syntymäkodissa, parisataa vuotta vanhassa maatilan kartanomaisessa päärakennuksessa. Hansin lapsuudenkoti oli naapurissa äidin syntymäkodissa. Keltaiseksi maalattu, lasilyhtykattoinen talo oli Neuvostoliiton vuokra-aikaan esikunnan käytössä. "Siinä käytössä olleet rakennukset olivat pystyssä ja enimmäkseen korjattavissa", kertoo Margareta Öfverström. Hansin syntymäkodissa oli ollut kolme vuotta ruokala, jossa söi tuhat sotilasta. Kun venäläiset rakensivat uuden ruokalan, taloon muutti monta perhettä, joille tehtiin asunnot rakentamalla väliseiniä, hellat ja kamiinat.
11 vuodessa talo oli joutunut niin huonoon kuntoon, että palokunta poltti sen.
Hans Öfverström avaa kääröstä suuren ilmakuvan, joka on otettu Eestinkylästä palautuksen jälkeisenä keväänä. Pelloilla näkyy ristiin rastiin panssariajoneuvojen uurtamia jälkiä. Telaketjun palasia löytyy pelloista edelleen. Mutta Eestinkylän maisemasta silmä ei havaitse enää merkkejä neuvostoajasta. Lähellä tosin kulkee venäläisten rakentama Kabanovintie, Porkkalan tukikohdan viimeisen komentajan mukaan nimettynä. Tiehen liittyy Vårnäsin silta, jonka suomalaiset ovat rakentaneet uudelleen museosillaksi, alkuperäisen mallin mukaan.
"Monet kysyvät, miksi ei jätetty mitään muistoksi jälkipolville kertomaan raskaasta ajasta. Se on kyllä valtion syytä. Evakuoinnista oli saatu korvauksia, ei kylläkään täyttä arvoa ja senkin arvo romahti, mutta valtiolle piti maksaa tietyn kaavan mukaan paluumaksu. Jos tilalle oli vuokra-aikana tullut lisää rakennuksia, niistä veloitettiin erikseen. Ne olivat niin huonosti rakennettuja ja heikkokuntoisia hörskiä, ettei niistä haluttu maksaa. Komppania suomalaissotilaita tuli ja purki ne pois. Näin venäläisjäljet hävisivät", Hans Öfversten kertoo.
Lumen sulaessa ja kevään edistyessä paljastui lisää raivattavaa. Panssaridivisioonan harjoitusesteitä oli joka puolella, neuvostoarmeijan poistuessaan räjäyttämien rakennusten ja rakennelmien jäänteitä ja muuta roinaa. Hans keräsi tavaraa talteen venäläisten rakentamaan pyöröhirsiseen vajaan. Isä sanoi, ettei halua edes nähdä niitä esineitä. Kun pyöreitä puita tarvittiin metsätöihin kelkan alle, hän antoi luvan ottaa ne Hansin vajasta. Siinä samalla hävisi se esineistö.
"Mutta tyttäreni tilalla on pieni kokoelma telaketjun palasia ja muuta maasta löytynyttä tavaraa", hän kertoo. Kokoelmia ullakoilla
Pienoiskokoelmia tai yksittäisiä venäläisiltä jääneitä esineitä on monen talon ullakoilla, ja niitä on kerätty Kirkkonummella sijaitsevaan vuokra-ajasta kertovaan museoon.
Myös Sjundbyn kartanossa Siuntiossa on kerätty esineistöä tilan mailta. 1500-luvulta peräisin olevaa kivilinnaa emännöi agronomi Margareta Segersven. Kun vuokra-alue evakuoitiin, hän oli äitinsä kanssa Tukholmassa. Palautusvuonna hän täytti 18 vuotta.
"Minulla oli yksinkertainen laatikkokamera, ja onneksi ymmärsin kuvata, kun palasimme tänne ensi kertaa helmikuun neljäntenä päivänä."
Valkokuvissa on nuoria reput selässä, pussihousuihin ja anorakkeihin pukeutuneina hiihtämässä Siuntion asemalta kohti kivilinnaa. Yhdessä kuvassa Margareta Segersvenin serkkutyttö on pysähtynyt pää kallellaan katsomaan linnaa, portille pystytetyn jykevän venäläisen riemukaaren alla.
Riemukaaren siniseksi maalattuja osia löytyi viime vuonna linnasta, kun kellarin portaikkoa korjattiin. Pilareiden ja kaarten osat ovat nyt pinossa mahtavassa holvikellarissa. "Aivan alkuperäisesti ne ovat kai hevostallimme hirsiä", rouva kertoo.
Sjundbyn kivilinnan suuriin holvikellareihin oli sodan jaloista evakuoitu muun muassa kansallismuseon pukuvarasto ja Helsingin yliopiston arkistoja. Kun Porkkala vuokrattiin, myös nämä tavarat oli siirrettävä kymmenen päivän sisällä pois Sjundbystä. Kuten myös vanhan sukukartanon laaja irtaimisto, 130 lehmää, muu karja, kaikki omaisuus. Kaarina Maununtyttären huoneen arvokas pitkä sohva piti sahata poikki, jotta se saatiin mahtumaan kuorma-auton lavalle. Sahausjäljet on entisöinnissä jätetty näkyviin.
Sjundbyn kartanolla oli maita myös vuokra-alueen ulkopuolella. Perhe asui evakossa Kilossa, jossa lapset kävivät koulussa. Talvella Margareta hiihteli veljiensä kanssa suomalaisten rajavartioiden laduilla, ja kuvasi raja-aluetta. Yksi kuva rajapyykistä on otettu ladon raosta, ja Margareta pelkäsi pitkään tämän kuvan paljastumista.
Porkkalan vuokra-alueelle palaaminen oli nuorista jännittävä tapahtuma, mutta vanhemmille shokki. Kartanon yläkerran hallin lautalattiaan oli sahattu riviin käymäläreikiä, salien seinät oli maalattu moneen kertaan ja katossa oli suuret punaiset tähtikuviot. Upeat kaakeliuunit olivat hajalla.
"Meillä oli kaksi vuotta konservaattori töissä, eikä entisöintiin saanut mitään avustusta. Tänä päivänä se olisi aivan mahdoton kustannus", Margareta Segersven toteaa.
Entisöinnissä saatiin pelastettua yhden salin seinän alkuperäiset friisikoristemaalaukset, mutta ritarisalissa ne jouduttiin maalaamaan uudelleen.
Kevään edetessä paljastuivat sotilaiden harjoituksissa murjomat maat ja metsin valtavat avohakkuulinjat. Kartanon edessä olevan kosken ylittävän sillan kiertämiseksi oli maastoon raivattu panssarikahlaamo. Kartanon ullakolla on jälkiä neuvostoajasta. Kylmän vintin toinen puoli oli ilmeisesti ollut asuntona, mistä kertovat vieläkin seinissä olevat, jo osin haalistuneet venäläiset tapetit. Ullakolle oli rakennettu uuni, suoraan lautalattian päälle. "Hyvä, ettei syttynyt tulipaloa."
Ullakkohuoneeseen Margareta Segersven on kerännyt tilalta löytynyttä vuokra-ajan esineistöä.
"Täytynee laittaa nämä paremmin järjestykseen, kun tämä Porkkala-asia on nyt niin kiinnostava", hän miettii. Sundbyn kartano ei ole avoin yleisölle, mutta erikseen sopien sinne voi päästä tutustumaan. Sillan kupeessa, kartanon vanhan meijerin seinissä on edelleen selvästi näkyvää venäläistä kirjoitusta ja iskulauseisiin liittyviä tähti, sirppi ja vasara -symboleja. Segersven sanoo, että ilman muuta niiden säilyminen pyritään turvaamaan.
Paluumuuttajia tulee yhä
Vuokra-alueeseen kuuluneissa kunnissa palautuksen 50-vuotistapahtumia järjestetään pitkin vuotta. Kirkkonummen kulttuurisihteeri Maaret Eloranta kertoo, että vuokra-aikaan liittyvät tapahtumat kiinnostavat kovasti myös uusia asukkaita.
"Läheskään kaikki alueelta evakuoidut eivät voineet tai halunneet palata takaisin. Lähtiessä he olivat siinä uskossa, että tänne ei ole enää paluuta oman elämän aikana. Eikä kaikilla ollut ollut mahdollisuutta ruveta korjaamaan vanhoja rakennuksiaan."
Vuokrakauden aikana oli tapahtunut myös elinkeinorakenteen muutos maatalousvaltaisuudesta teollisuuteen. Vanhan Porkkalan aika oli ohi. Kirkkonummelle nousee uusia asuinalueita ja väkiluku kasvaa kohisten. Heitä on jo 33 000.
Tulijoiden joukossa on edelleen paluumuuttajia. "Juurilleen palaa sellaisia, joiden suvulla on jäänyt tänne joku maatilkku, tai asukkaita, jotka haluavat palata isiensä maille, vaikka ne eivät olekaan enää heidän omistuksessa."
Lapsuusajan kasvuympäristön voimakkaasta vedosta kertoo myös Hans Öfverström. "1990-luvun alussa Jorvaksessa erään talon väki katseli kummaa näkyä pihallaan. Siellä kulki outo nainen, joka halasi omenapuita. Sitten hän oli tullut ovelle ja sanonut my home, minun kotini."
Nainen oli Käkisalmessa asuva Alla Gorskova. Hänen passissa syntymäpaikaksi on merkitty Porkkalanniemi vuonna 1946. Gorskovan äiti työskenteli sotilassairaalassa, ja he asuivat kaksikerroksisessa puutalossa. Leikkipaikat, päiväkoti, koulu, kaikki lapsuuteen liittyvä oli hänelle Porkkalassa -- paratiisi siihen verrattuna, millaista elämä oli lähdön jälkeen. Kun vihdoin tuli mahdolliseksi matkustaa Neuvostoliitosta Suomeen, toimittaja Alla Gorskova lähti turistiryhmän mukana Helsinkiin. Hän oli varannut mukaan vodkapullon, möi sen kadulla ja sai näin rahat junalippuun Jorvakseen. Lapsuuskotiin hän osasi hyvin vanhasta muistista.
"Hans halusi kuulla Allan muistoista, ja sen jälkeen hän on käynyt meillä kymmeniä kertoja, oli täällä nytkin jouluna", Margareta Öfverström kertoo. Heillä on yhteyksiä muihinkin Porkkalaa kaipaaviin ihmisiin. "Ymmärrän sen tunteen. Samalla tavalla kuljen minäkin tippa silmässä Etelä-Ruotsissa niillä paikoilla, joissa kasvoin ollessani Ruotsissa sotalapsena."
Eläkkeellä oleva opettaja on kerännyt tietoa Porkkalan vuokra-ajasta, ja häntä pyydetään tiuhaan eri tilaisuuksiin kertomaan siitä. Hän tiivistää ihmisten tuntemukset. "Se oli Stalinin järjestelmä, jossa sotilaat ja siviilit tekivät sen mitä ja minne käskettiin. On turha päivitellä esimerkiksi sitä, miten surkeita rakentajia venäläiset olivat. Pitää muistaa, että järjestelmä oli pyyhkinyt osaavat arkkitehdit Siperiaan. Miten nuori kokki voisikaan osata rakentaa talon?" Margareta Öfverström kysyy.
Kokin hän mainitsee siksi, että he ovat tutustuneet Porkkalassa palvelleeseen ukrainalaiseen kokkiin. Hän oli valinnut asuinpaikakseen ison pahvilaatikon koulun vintiltä. Siinä oli ollut sentään lämmin nukkua.