Junamatkalla Porin Jazzeihin luin Zygmunt Baumanin, nykysosiologian valiokaartiin kuuluvan tutkijan parin vuoden takaisen kirjan ”Culture in a Liquid Modern World”.
Siinä Bauman syleilee globaaleja muutoksia, mutta lähemmin ajatellen hänen tarjoamansa näkökulmat ovat kovin länsimaisia. Hän tukeutuu alansa klassikoihin ja analysoi erityisen huolellisesti muotia, sen alituisesti liikkeellä olevaa nestemäistä olemusta. Muoti täyttää tarpeita luodakseen uusia tarpeita, mutta varsinaisesti mitään tarpeita ei tyydytetä. Vain ”jahti”, uuden tavoittamisen liike on merkityksellistä.
Monikulttuuri-ideologiaa Bauman näyttää inhoavan. Hän tuhlailee monipolvisia lauseitaan jauhaakseen sen täysin hajalle. Multikulti on hänen mielestään vanhan liberalismin uusi kukinto, jonka varsinainen tarkoitus on välinpitämättömyyden oikeuttaminen.
Mitä sitten tälle sivistyneelle omantunnon kiillottamiselle pitäisi tehdä? Konkreettisin Baumanin vastauksista on Euroopan unioni. Sen toimintamallit antavat toivoa erilaisten kulttuurien todelliselle lähentymiselle.
Olin kirjaan vähän pettynyt, tässäkö sen koko ruuti, mutta odotin viimeistä lukua, jossa Bauman käsittelee valtion ja markkinoiden väliin puristunutta taidekulttuuria.
Valtion tukijärjestelmiä sosiologi arvostelee häijysti, mutta yhden oppi-isänsä Theodor Adornon johdatuksella hän kuitenkin päätyy toteamaan, ettei valtion tuesta voida irtautua. Joutuisihan taide pelkkien markkinoiden armoille. Ja ne antavat arvoa vain menestykselle, tuotoille.
Bauman yltyy miltei runolliseksi kuvatessaan markkinavoimien pahuutta. Niitä ei voi hänen mielestään suojella edes niiltä itseltään, sillä ne ovat kyvyttömiä rajoittamaan ja säätelemään omaa toimintaansa. Ne eivät myöskään korjaa aiheuttamiaan sosiaalisia ja kulttuurisia vahinkoja, ”jotka roskaavat markkinoiden laajentumisen tietä”.
No niin, aavistan jo talousviisaiden lähenevät askeleet.
Bauman ei varmasti ole kuullut mitään suomalaisesta kesäkulttuurista, mutta hän tarjoaa muutaman sitaatin, jotka sopivat ajankohtaan. Daniel J. Boorstin on ironisoinut kulttuuritapahtumien hypetyksen tarvetta sanomalla, että tapahtumat kiinnittävät massojen huomion, koska massat kiinnittävät niihin huomiota. Tähdistä Boorstin taasen lohkaisee, että kuuluisuudet ovat kuuluisia siitä, että he ovat kuuluisia.
Pet Shop Boysit ovat epäilemättä kuuluisia, eivätkä he (luultavasti) nauti minkään valtion taideapurahaa. Heidän briljantisti visualisoidut esityksensä menestyvät, ovat siis markkinavetoisia. Mutta mihin kategoriaan ne pitäisi sijoittaa. Yksi heidän taannoisista esityksistään jatkoi siitä, mihin modernit balettikokeilut kuten Oskar Schlemmerin kuuluisa Bauhaus-baletti jäi.
Nyt Porissa nähty laser-ilotulitus puolestaan tuntuu olevan velkaa vuosikymmeniä sitten kehitetylle kineettiselle taiteelle. Korkean ja matalan ero on siten pelkkää nestettä, veteen piirretty viiva.
Palatessani Porista silmäilin Vexi Salmen kommentit Cygnaeuksen Gallerian sulkemisesta. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, ettei meillä ole varaa unohtaa kuvataiteemme lähtökohtia.
Cygnaeusta ja hänen kokoelmaansa olisi syytä hypettää. Hän oli aikansa maineikkaimpia puhujia ja taiteilijoiden innostajia.
Mahtipontinen ehkä, mutta se kuului ajan tyyliin, eikä ollut pahaksi kansallisen kulttuurin kehitykselle. Kerrotaan, että Cygnaeus saattoi antaa nuorelle taiteilijanalulle stipendin kaivamalla rahat Napoleonia esittävästä ontosta rintakuvasta. Tätä tukimuotoa Baumankaan ei ehkä paheksuisi.
Salmi ehdottaa, että tarvittavat panokset Cygnaeuksen kokoelman esittelyyn voisivat löytyä talkoohengestä. Lieneekö sitä vielä Suomessa vai onko se jäänyt historian lehdille. Cygnaeuksen kokoelma edustaa kultakauden taidetta, jonka pitäisi kuulua jokaisen perussuomalaisen sydämen asioihin. Tässä on ilmiselvä politikoinnin paikka. Timooo!
Lama kyllä synnyttää kaikenlaisia ratkaisuja niin kuin Oulussa, jossa tehdään dinosauruksia kalliilla ja kuvataidetta halvalla.
Kirjoittaja on toimittaja ja taidekriitikko.
Kolumni