"Kokemus osoittaa, että loppukautta kohti hallitusten suosio laskee, ryhti notkahtaa ja naamat kuluvat niin että kitinä kuuluu."
Neljä vuotta politiikassa on ikuisuus. Politiikka on nykyään niin hektistä ja armotonta, että vuosikin on pitkä aika. Viime vuosikymmeninä hallitusten tavoitteena on ollut istua täydet kaudet. Siinä on myös onnistuttu. Vuodesta 1983 alkaen enemmistöhallitukset ovat istuneet täydet kaudet.
Parlamentarismin parhaiden oppien mukaan hallitus istuu koko vaalikauden tai niin kauan kuin sillä riittää eduskunnan luottamusta ilman, että ulkopuolisilla, kuten presidentillä on asiaan nokan koputtamista. Kokemus osoittaa, että loppukautta kohti hallitusten suosio laskee, ryhti notkahtaa ja naamat kuluvat niin että kitinä kuuluu.
Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilän hallitus istui melkein koko kauden, ennen kuin Sipilä kaatoi oman hallituksensa pakon edessä. Keskeinen sote-uudistus on yksinkertaisesti niin iso paketti, että sitä ei voi viedä läpi kahden puolueen lehmänkauppana, vaikka yritys oli kova.
Pitkissä hallituskausissa nahkaa luodaan monella tapaa ja eduskuntaryhmien toimintaan haetaan rytminvaihdosta vaihtamalla ministereitä jossain vaiheessa hallituskauden puolivälin jälkeen. Alun alkaenkin on saatettu sopia ministeripestin puolittamisesta.
Ministereitä on vaihdettu myös poliittisista syistä, jos jotakuta kohtaan on syntynyt tyytymättömyyttä tai hallituspuolueessa on yksinkertaisesti vaihtunut puheenjohtaja kesken kauden. Sipilän hallituksessa yllättävät käänteet ovat pitäneet huolen vereksistä ministerivoimista.
Sipilän hallitus jää historiaan jo pelkästään perussuomalaisista irtautuneiden sinisten takia. Hallitusyhteistyön jatko runnottiin tavalla, joka tahraa Sipilän kautta ja lopulta poistaa siniset puoluekartalta.
Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilän hallituksessa piti olla toisin. Ministereitä oli aiempaa vähemmän ja heitä istutettiin avokonttorissa. Alunperin hallituksessa oli vain 14 ministeriä, koska kolmen ässän oli määrä hoitaa asiat sutjakkaasti ilman turhia sääntö-Suomen rasitteita. Loppukaudesta ministereitä oli kuitenkin 17. Ministerimankelin läpi puserrettiin väkeä huomattavasti enemmän – lähes kaksi tusinaa.
Sipilän hallitus jätti jälkeensä rampautuneita poliitikkoja, joiden ura, hänen omansa lisäksi, käytännössä tuhoutui. Sipilä on tehnyt johtopäätökset ja eroaa puheenjohtajan paikalta. Vakuutteluista huolimatta on vaikea kuvitella, että hänen kaltaisensa toiminnan mies tyytyisi tavalliseksi riviedustajaksi. Suunnitelmissa lienee muuta.
Kasapäin ministereitä jäi eduskuntavaaleissa ilman kansanedustajan paikkaa. Ministeripostilta ilman jatkopaikkaa putosivat sinisten Sampo Terho, Jussi Niinistö, Jari Lindström, Pirkko Mattila ja keskustan Kimmo Tiilikainen. Rannalle jäi myös jaetulla ministeripestillä ollut keskustan Juha Rehula. Sinisten Timo Soini ja keskustan Anne Berner eivät edes hakeneet jatkopaikkaa.
Vieläkö joku muistaa, että hallituksessa on ollut sellaisetkin ministerit kuin Alexander Stubb (kok.), Hanna Mäntylä (ps.), Olli Rehn (kesk.) ja Lenita Toivakka (kok.)?
Tuleva vaalikausi on erilainen, koska agendaa hallitsee ensimmäiset puoli vuotta Suomen EU-puheenjohtajuus. EU-politiikka on pääministerin keskeistä toiminta-aluetta, vaikka se pääsi viime kaudella unohtumaan.
Vaalien tulos oli sen verran tasaväkinen, että kukaan ei voi oikein paukutella henkseleitä. Innostusta ja tulevaisuudenuskoa kuitenkin tarvittaisiin, ettei käy niin, että neljän vuoden päästä naamat ovat niin kuluneita, että katsominenkin koskee.