Ennätyshelteet ovat vieneet viime päivinä ihmishenkiä maalla mutta kauhistuttavaan tahtiin etenkin vesillä. Käytännössä kaikki hukkumiskuolemat olisivat estettävissä.
Vesielementti kuuluu olennaisena osana suomalaisten lomien ja vapaa-ajan viettoon. Seitsennumeroinen joukko tuhansien järvien maan asukkaita kalastaa, veneilee ja ui luonnonvesissä. Tällä voisi olla se myönteinenkin seuraus, että suomalaiset olisivat oppineet ymmärtämään vesillä oloon liittyvät vaarat.
Viime viikkojen helteiset päivät ovat karusti osoittaneet, että tiedon omaksuminen on jäänyt puolitiehen. Heinäkuussa on hukkunut jo kolmisenkymmentä ihmistä, yksin viime viikonloppuna kymmenen.
Nämä uutiset toivottavasti säpsäyttävät vesien ääressä oleilevia. Lähiaikoina vanhemmat vartioivat lapsiaan paljon tarkemmin kuin ennen, moni pitkää uintilenkkiä suunnitellut miettii vielä kerran jaksamistaan ja monessa seurueessa jarrutellaan niitä, jotka viinan vauhdittamina uhoavat uima- tai sukellustaidoillaan.
Mutta kun aikaa taas kuuluu, ehkä jo ensi kesänä, tämän suven synkät opetukset on todennäköisesti unohdettu.
Jos vertailukohta otetaan muutaman vuosikymmenen takaa, Suomen hukkumistilastoissa on kyllä selvästi myönteinen suunta.
Kun 1960-luvulla hukkuneita oli keskimäärin yli 400 vuodessa, tällä vuosituhannella on jääty useimmiten alle 200:n. Hyvää kehitystä selittänevät muun muassa tehokas valistus, kansalaisten kohentunut uimataito sekä tiukentuneet turvamääräykset vesillä.
Kielteistä on kuitenkin se, että tällä vuosituhannella myönteinen kehitys näyttää hiipuneen. Jos ja kun lämpimät säät edelleen jatkuvat, tämän vuoden tilastot vääntyvät väkisin viimevuotisia rumemmiksi.
Säille eivät lainsäätäjät ja turvallisuusvalistajat mahda mitään, mutta niiden armoille ei pidä alistua vaan jatkaa työtä ja pohtia uusia keinoja, joilla hukkumisia voidaan vähentää. Vastuuta ei kuitenkaan pidä liian hanakasti sysätä päättäjille tai esimerkiksi kouluille ja niiden uimaopetukselle. Uimataidotonkaan lapsi ei rannassa huku, jos hänen ei anneta joutua vaaralle alttiiksi.
Aikuinen on taas ensisijaisesti itse vastuussa itsestään, mutta jos oma harkintakyky pettää, läheisten on syytä olla sitä valppaampina.
Useimpien hukkuneiden harkintakyvyssä on ollut nimenomaan itse aiheutettu ongelma, sillä 80 prosenttia kesäaikaisista aikuisille tapahtuneista onnettomuuksista sattuu uhrin ollessa humalassa. Kaikkein tehokkain keino saada suomalaisten hukkumiskuolemat laskuun olisikin se, että suomalaisten viinanjuontimäärät saataisiin putoamaan.
Tässä kohdassa päättäjät kuitenkin jostain syystä tuntevat voimiensa ja keinojensa loppuvan. Näin on siitä huolimatta, että hukkuneiden määrän putoamisen ohella muutama muukin murheellisen yleinen ilmiö perheväkivallasta nuorten liikennekuolemiin hoituisi nykyistä paremmalle tolalle.
Käytännössä jokaisen hukkumisuutisen kohdalla lukijan mieleen nousee ajatus, että tuo kuolema olisi ollut vältettävissä. Tämä sinänsä murheellinen havainto antaa samalla toivoa siitä, että tulevien vuosien hukkumistilastot eivät olisi niin rumia kuin tämänhetkiset.