"Mitä se vara-serti tarkoittaa?", kysyn, kun saan onnittelut Ronja-koiran menestyksestä kehässä.
"Se on sellainen lohdutuspalkinto", vastaa handlerini ja walesinspringerspanielini kasvattaja Nina Janné hetken mietittyään.
Käsillä on ensimmäinen koiranäyttely, johon olen vienyt oman koiran arvosteltavaksi.
Muutenkin koiranäyttelykokemukset rajoittuvat pariin kertaan lapsuudessa.
Nina siis esitteli koirani kehässä. Olen minäkin Ronjaa kasvattanut parhaani mukaan, mutta Nina kasvatti sen kennelissään pennusta luovutusikäiseksi. Meille koira tuli kohta kaksi vuotta sitten.
Siinä sitä sitten seistiin, onniteltavana. Koira otteli nuorten narttujen sarjassa ja sai sieltä vaaleanpunaisen nauhan. Se merkitsi jatkoon menoa paras narttu -kisaan, josta käteen tuli tämä vara-serti.
Valmistautuminen näyttelyyn alkoi vajaata viikkoa ennen h-hetkeä trimmausreissulla. Nuori, pätevä ja kätevä koiranharrastaja muotoili tassu-, korva- ja mahanaluskarvat kuin kampaaja ikään.
"Aiotko esittää koiran itse?", hän kysyi. Niinhän minä silloin vielä luulin tekeväni. Trimmauksen päälle hän piti pihallaan lyhytkurssin näyttelykehän tapahtumista. "Onko sinulla jo näyttelyhihna?" Niin mikä? Kehässä kiertämistä varten täytyy olla kapea, kevyt hihna, koska tavallinen hihna pantoineen peittää koiran kaulalinjaa.
Esittelyt kehän kiertämisestä ympyrää, kolmiota ja edestakaisin hölkäten nostivat hartiat korviin ja kouraisivat mahasta. Miten tuon kaiken muistaa, ja pitäisi ehtiä harjoitellakin. Koirakaan ei rohkaissut. Ravausyritykseni saivat sen hyppelemään ja tavoittelemaan hansikastani.
Pari päivää työnsin jännitystä pois tajunnasta, mutta näyttelyä edeltävänä päivänä hermo petti: pyysin Ninaa hoitamaan esittelyn.
Ennen oman rodun kehävuoroa ehditään haistella vanhoja tuttuja. Näyttelyssä on paikalla saman pentueen kaksi muuta narttua, Hilma ja Peppi. Myös veli Benny on paikalla, mutta se ei ole kilpailemassa.
Moni koira näyttää väsähtävän näyttelyssä ärsykkeiden tulvaan ja lepää mielellään häkissään. Ei Ronja. Se haluaa haistella joka paikan ja protestoi sinnikkäästi, kun se välillä pannaan häkkiin.
Kokeneen käsissä homma sujuu kehässä kuin tanssi. Ronja kulkee häntää heiluttaen tuttuun tapaansa. Minuutiksi hännän liike lakkaa, kun handler-Nina asettelee Ronjaa näyttelyasentoon tuomarin eteen. Mitä tässä oikein haetaan? Kun sen kummempaa ei tapahdu, häntä jatkaa tuttua liikerataansa. Edes tuomarin kiinnostus purukalustoon ei himmennä hyvää tuulta.
Minun ei pitänyt olla kovin kiinnostunut näyttelystä. Lopputuloksella ei siis olisi väliä. Ihan huvikseen vain osallistutaan. Mistä sitten johtuu, että kun huppana Ronja kiertää Ninan kanssa kehää, sydän siirtyy leposykkeestä jyskyttämään kylkiluissa?
Kirjallinen arvio koirasta on helppotajuinen amatöörillekin. Sitä luetaan puhelimessa perheenjäsenille: "erittäin narttumainen kokonaisuus", alkaa arvio. "Se on kai koirilla positiivinen asia", kommentoi mies.