Maailman pienin tasavalta, Naurun saarivaltio Tyynessä valtameressä, on vaarassa joutua vararikkoon tällä viikolla. Syynä on vuosikymmeniä jatkunut luonnonvarojen riisto ja huono hallinto.
Naurun presidentin Rene Harrisin on määrä neuvotella pikaisesti maansa talousahdingosta Australian ulkoministerin Alexander Downerin kanssa.
Yhtiö vaatii
lainaa takaisin
Amerikkalainen finanssijätti General Electric Capital Corp. (GE) vaatii Naurua maksamaan takaisin 230 miljoonan Australian dollarin (143 miljoonan euron) lainan. Yhtiö on jo ryhtynyt toimiin ottaakseen haltuunsa Naurun tärkeimmän kiinteän omaisuuden, suuren toimistotalon Australian Melbournessa sekä koko joukon hotelleja ja myymälöitä Sydneyssä ja Melbournessa.
Rahoituskriisit ovat seuranneet toisiaan jo monta vuotta, ja Australia on antanut Naurulle avokätisesti talousapua. Nauru on Australialle tärkeä portinvartija, sillä se on suostunut pysäyttämään Australiaan pyrkivät turvapaikanhakijat ja käsittelemään näiden anomukset.
Australia saattaakin tulla avuksi jälleen kerran, sillä se on Naurulle suuressa kiitollisuudenvelassa mm. kohua herättäneen Tampan tapauksen vuoksi. Nauru auttoi australialaisia pelastamaan kasvonsa, kun Australia kieltäytyi ottamasta vastaan norjalaisen Tampa-aluksen merestä poimiman afgaanipakolaisten joukon syksyllä 2001 ja Nauru suostui ottamaan pakolaiset vastaan.
Brittilehti Independent kertoi maanantaina, että kahdessa leirissä on yhä satoja turvapaikanhakijoita huonoissa oloissa.
Viime vuonna Australia väläytti mahdollisuutta antaa Naurun asukkaille Australian kansalaisuus tai jopa oma uusi saari Australian edustalta.
Nauru sijaitsee Uuden-Seelannin ja Havaijin puolivälissä ja on pinta-alaltaan vain 21 neliökilometriä. Asukkaita on 12 500.
Saarivaltio kuului aikoinaan maailman rikkaimpien maiden joukkoon fosfaattiesiintymiensä vuoksi.
Henkeä kohden laskettu kansantulo oli maailman huippua 1970-luvun alussa.
"Nauru oli kerran trooppinen paratiisi - hedelmiä ja kukkia, viiniköynnöksiä ja orkideoita notkuva sademetsä. Kiitos ihmisen ahneuden ja lyhytnäköisyyden, saaremme on nyt suurimmaksi osaksi joutomaata", valtiovarainministeri Kinza Clodumar luonnehti kymmenen vuotta sitten.
Roskaruoka toi elintasotaudit
Puoli vuosisataa jatkunut riistokaivostoiminta, varojen tuhlaus ja huono hallinto ovat jättäneet jälkeensä tuhoalueen, jolla ei ole arvoa juuri muille kuin piskuisen saaren omalle väestölle ja Australialle.
Kaivostoiminta alkoi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun silloinen Kansainliitto antoi aiemmin Saksan hallussa olleen saaren Australialle, Uudelle-Seelannille ja Britannialle suojelualueeksi.
Nämä kolme maata muodostivat Brittiläisen fosfaattikomission ja alkoivat kuljettaa fosfaattia Australiaan ja Uuteen-Seelantiin.
Fosfaatti myytiin maailmanmarkkinoille nimelliseen hintaan, ja siitä tuli tärkein maataloudessa käytetty lannoite.
Tuhon merkit
näkyivät kauan
Toisen maailmansodan aikana japanilaiset miehittivät Naurun ja ottivat 1 200 sen 2 000 asukkaasta orjiksi.
Kun saarivaltio itsenäistyi 1968, kaivostoiminta kattoi kaksi kolmannesta sen maaperästä. Vaikka tuhon merkit olivat jo näkyvissä, presidentti Hammer de Robert jatkoi louhintaa ja tuhlasi rahat mm. ylelliseen lentoyhtiöön ja laivayhtiöön.
Runsaasti Naurun valtion varoja upposi myös prameisiin kiinteistöihin, joita hankittiin ympäri maailmaa.
Rahoilla lennätettiin lisäksi Naurun saarelle tonneittain länsimaista roskaruokaa, jonka seurauksena lukuisat Naurun asukkaat sairastuivat diabetekseen ja sydäntauteihin ja kuolivat ennenaikaisesti.
