Kirjailija Günther Grassin tunnustus natsimenneisyydestä osui Saksassa arkaan paikkaan. Sodan jäljet ovat sittenkin vielä läsnä.
Mistä ei voi puhua, siitä täytyy vaieta. Kuuluisa saksalainen kirjailija Günther Grass on elänyt tämän filosofi Ludwig Wittgensteinin tunnetun lauseen mukaan yli 60 vuotta, läpi koko Nobel-palkintoon asti vieneen kirjallisen uransa. Hän ei tätä ennen ole voinut puhua totuutta itsestään.
Grass on ollut kuuluvimpia niistä äänistä, jotka ovat vaatineet Saksaa tekemään tilintekoa menneisyytensä kanssa. Kuitenkin vasta nyt, 80-vuotispäivänsä lähestyessä ja omaelämäkerran ilmestymisen alla, hän kertoi itse kuuluneensa toisen maailmansodan loppuvaiheessa Waffen-SS -joukkoihin. Hän oli tuolloin 17-vuotias.
Kaikki senikäiset saksalaisnuoret päätyivät tuossa vaiheessa rintamalle. Sotaan osallistumisessa ei ole mitään erikoista, sillä toista vaihtoehtoa ei käytännössä ollut. Waffen-SS oli kuitenkin muuta kuin tavallinen armeijan osasto. Se oli natsien sotilaallinen luotto-organisaatio, osa kolmannen valtakunnan kovaa ydintä. Näin ollen sen nimi liitetään suoraan Hitlerin Saksan toteuttamiin jättimäisiin sotarikoksiin ja kansanmurhiin.
Grassin yksikön, saati sitten hänen itsensä, ei ole kuitenkaan voitu osoittaa tehneen tuona aikana muuta kuin käyneen normaaleita vetäytymistaisteluita murentuvassa valtakunnassa. Tuleva kirjailija itse jäi keväällä 1945 amerikkalaisten sotavangiksi, ja tuolloin hänet kirjattiin Waffen-SS:n jäseneksi.
Sen jälkeen kukaan ei asiasta mitään tiennytkään ennen kuin nyt. Grass itse on kertonut vääristelleensä tähän asti julkisuudessa sotamenneisyyttään häpeästä. Hän on myös kertonut pyrkineensä alunperin toiseen yksikköön mutta päätyneensä Waffen-SS:n riveihin.
Syntynyt kohu on yltänyt kauas Saksan rajojen ulkopuolelle. Grass on niitä kirjailijoita, jotka jo eläessään on istutettu ikään kuin kaapin päälle esikuviksi. Hänen vuonna 1959 ilmestynyt läpimurtoteoksensa Peltirumpu käsitteli tuoreessa muistissa ollutta sotaa aivan uudella tavalla. Volker Schlöndorffin kirjan pohjalta 1979 ohjaama elokuva puolestaan menestyi Euroopassa laajasti, ja vuoden 1999 Nobel-palkinto sinetöi Grassin aseman eurooppalaisen kirjallisuuden huipulla.
Mitä siis on tämän jälkeen ajateltava miehestä, joka on vuosikymmenet vaatinut muita tekemään tiliä menneisyydestään, mutta ei olekaan itse toiminut niin? Tällainen kysymys on hallinnut saksalaista julkisuutta viime päivät, ja sillä on yleispätevää merkitystä.
Itävaltalainen Kurt Waldheim pääsi YK:n pääsihteeriksi ja Itävallan liittopresidentiksi asti kertomatta, että oli sota-aikana palvellut natseja Wehrmachtin upseerina. Waldheimin natsiyhteyksien olisi ilman muuta pitänyt sulkea häneltä ura politiikan huipulle. Tässä tapauksessa historian tuomio on oikea. Waldheimin maine on mustunut jälkikäteen.
Grassin kirjalliset ansiot ovat kiistattomat. Kukaan ei voi tietää, mitä hänen uraansa olisi vaikuttanut totuuden paljastaminen heti sodan jälkeen. Se olisi saattanut jopa vahvistaa hänen uskottavuuttaan sodanjälkeisenä omantunnon äänenä. Mutta, kuten hän sanoi, häpeä oli liian suuri.
Grassin tunnustus oli tarpeellinen, sillä hän ei ole yksin. Euroopan lähihistoriasta löytyy natsien ohella oikeistodiktatuureja, kommunistivaltioita sekä poliittisia ääriliikkeitä, ja kaikilla on ollut kannattajansa. Totuus menneisyydestä on aina valhetta parempi, ja Grassin olisi pitänyt kertoa se itsestään jo kauan sitten. Salailu vain lisää hänen syntitaakkaansa.