Natosta ja turvallisuuspolitiikan perusratkaisuista olisi rohjettava keskustella vaalien alla siksi, että vuonna 2004 tehdään yksi vaalikauden tärkeimmistä linjauksista.
Keskustelu Suomen turvallisuuspolitiikan tulevaisuudesta on kiihtynyt. Kantaa ovat ottaneet tai jättäneet ottamatta pääministeri Paavo Lipponen, tasavallan presidentti Tarja Halonen ja vuodenvaihteessa reserviin siirtynyt pääesikunnan päällikkö Ilkka Hollo. Tätä ennen presidentti Martti Ahtisaari liputti Nato-jäsenyyden puolesta, ensin kesällä Seura-lehden haastattelussa, sitten Naton huippukokouksen jälkeen marraskuussa Säkylässä.
Sen sijaan turvallisuuspoliittisesta selonteosta lopullisesti päättävät kansanedustajat ovat olleet enimmäkseen hiljaa. Jos Suomen turvallisuuspolitiikan tärkeimmästä perusratkaisusta vuosikymmeniin ei rohjeta keskustella äänestäjien kuullen, onko tällaisista poliitikoista päätöksentekijöiksi? Keskusteluksi ei riitä se, että viitataan vuoden 2004 selontekoon. Äänestäjien kuuluu saada tietää ennen vaaleja, mitä ehdokkaat ajattelevat, jotta he voivat valita vaaleissa ehdokkaiden poliittisten linjausten välillä.
Suomen ulkopoliittisen johdon käsitykset ja arviot turvallisuuspolitiikasta eivät ole yhteneväisiä. Pääministeri Paavo Lipponen huomautti Seura-lehden haastattelussa, ettei Suomi voi jäädä Nato-suhteissa huonompaan asemaan kuin Venäjä, joka kykenee vaikuttamaan Naton päätöksiin yhteistyöneuvostossa.
Natoa vieroksuva ulkoministeri Erkki Tuomioja ei ole sanallakaan kommentoinut Lipposen haastattelua. Siihen ei viitannut myöskään presidentti Tarja Halonen uudenvuodenpuheessaan. Hän ei maininnut edes sanaa Nato. Kansalaisten kannalta ulkopoliittisen johdon eriseuraisuus on hämmentävää. Suomalaiset ovat tottuneet seuraamaan johtajiaan, mutta nyt edessä on monia tienhaaroja.
Ehkä analyyttisimman puheenvuoron Natosta on käyttänyt reserviin siirtynyt puolustusvoimien entinen kakkosmies, kenraaliluutnantti Ilkka Hollo Ilta-Sanomissa. Hänen testamenttinsa päättäjille on yksinkertainen. "Oleellista on turvata, että voimme vaikuttaa siihen päätöksentekoprosessiin, jossa yleisestä turvallisuudesta huolehditaan - että emme tulevaisuudessa olisi missään vaiheessa yksin."
Suomi on ollut yksin. Aina. Ruotsin ulkoministerin Anna Lindhin on helppo toivoa Suomen ja Ruotsin pysyvän liittoutumattomina. Ruotsi vähät välitti Suomesta päättäessään hakea EU:n jäsenyyttä 1991. Toinen maailmansota ei Ruotsia koskettanut, olihan Suomi idässä puskurina. 60-luvulla Ruotsi kuului Naton sateenvarjon alle, mutta tuskin ruotsalaisten päättäjien tietämättä, kuten väitetään. Suomella ei tällaista sateenvarjoa ollut.
Venäjän pitkä raja on aina sanellut Suomen turvallisuuspoliittiset ratkaisut. Nytkin Suomen kannalta oleellista on Itämeren piirissä ja Venäjällä kuluneen kymmenen vuoden aikana tapahtunut kehitys. Tähän saakka se on ollut myönteistä. Baltian maat ovat Natossa - ilman mitään kriisiä.
Venäjällä ei kuitenkaan mikään ole varmaa. Takaiskut voivat nostaa esiin voimia, jotka suhtautuvat kielteisesti USA:han, EU:hun ja Natoon. Suomen päättäjien on analysoitava, kumpi on Suomen kannalta parempi vaihtoehto, liittoutuminen vai yksin jääminen, taas kerran.
Turvallisuuspolitiikasta on uskallettava keskustella myös vaalien alla. Lipponen voi olla oikeassa siinä, että keskustelun jatkuessa kansa oppii tietämään, mikä on Suomen etu. Toinen asia on, voidaanko turvallisuuspolitiikasta päättää kansanäänestyksellä. Jos kansalta olisi kysytty yya-sopimuksesta, sitä ei olisi koskaan hyväksytty.