Kirjoittaja on Ulkopolitiisen instituutin johtaja.
Suomessa ulkopoliittisia päätöksiä tehdään välillä vaikeimman tien kautta. Tähän luokkaan päätöksiä kuuluu presidentin ja hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan (Utva) päätös Suomen osallistumisesta Naton nopean toiminnan joukkoihin (NATO Response Force, NRF).
Jo pitkään on tiedetty, ettei Suomella ole oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin osallistua, mikäli emme halua jäädä kansainvälisessä turvallisuuspolitiikassa sivuraiteelle. Ruotsin valmius osallistua on myös ollut tiedossa, vaikka sen päätös tulee jonkin verran Suomen perässä.
Kyse ei ollut myöskään täysin uudesta asiasta, sillä Utva teki jo marraskuussa 2006 linjauksen osallistumisestan rauhankumppaneille avattuihin NRF-harjoituksiin. Ruotsin kanssa yhdessä taas ilmoitettiin huhtikuussa 2007 käynnissä oleva harkinta osallistumisesta NRF:n toimintaan.
Nyt tehty päätös on samansuuntainen ja se koskee lisäjoukkojen ilmoittamista operaatioihin täydentämään peruskokoonpanoa, jonka on selviydyttävä vaativammista tehtävistä, mukaan lukien kriisinhallinta, terrorismin torjunta ja pakotteiden tukioperaatiot. Päivystyksessä pidetään aselajista riippuen puolen vuoden tai vuoden ajan kerrallaan 8 000 sotilasta. Tähän toimintaan Suomi ei siis toistaiseksi osallistu.
Natolla on ollut tunnettuja vaikeuksia koota tämä kärkijoukko. Sehän päätettiin perustaa Prahan huippukokouksessa vuonna 2002 ja julistettiin täyteen valmiuteen Riian huippukokouksessa vuonna 2006. Alkuperäisenä tavoitteena oli 25 000 hengen joukko, mutta sen kokoamisessa esiintyneiden vaikeuksien vuoksi joukon koko puolitettiin. Tämä prosessi siirsi aikataulua, mikä helpotti Suomenkin asemaa antamalla sille lisäaikaa. Nyt NRF-kysymys nousee esille Naton Bukarestissa pidettävässä huippukokouksessa huhtikuussa.
On selvää, että NRF:ssa ensisijainen vastuu on sotilasliiton jäsenmailla, joilla on luonnollisesti suurempi velvollisuus osallistua vaikeisiin ja riskipitoisiin operaatioihin. Sinänsä jokainen osallistuva valtio, mukaan lukien liittokunnan jäsenet, tekee itse päätöksen joukkojen mahdollisesta lähettämisestä kriisialueelle. On luultavaa, että NRF:ään osallistuvat ei-jäsenmaat ovat pikemminkin mukana täydentävissä toimissa, joita tähän saakka ovat olleet Pakistanin maanjäristysten sekä New Orleansin tulvakatastrofin uhrien avustaminen.
Utvassa tehty päätös on kompromissi. Presidentti Tarja Halonen on tunnetusti ollut kriittinen osallistumisen suhteen. Hän on esittänyt huolestumisensa siitä, että kovin laajamittainen osallistuminen kriisinhallintaan tai terrorismin torjuntaan saattaa heikentää Suomen oman alueen puolustamisen tarvittavia voimavaroja. Hallituksen puolelta tämä pelko on torjuttu aiheettomana.
Päätös oli kompromissi myös siinä mielessä, että kokoomuksen halusta huolimatta Suomi ei ainakaan aluksi ota vastaan NRF-joukkojen päivystysvuoroja, vaan osallistuu operaatioiden tukitoimiin erikseen tehtävän päätöksen pohjalta. Kun keskustassakin on ainakin jonkinasteisia haluja osallistua myös NRF-päivystykseen, niin asiaan saatetaan hyvinkin palata. Sinänsä kansainvälinen päivystysvelvollisuus ei olisi mikään ennenkuulumaton asia, koska Suomi on parasta aikaa päivystämässä EU:n taistelujoukoissa.
Puhuttaessa Naton nopean toiminnan joukoista, puhutaan väistämättä myös itse sotilasliitosta. Oppositiossa varsinkin vasemmistoliitto on moittinut hallitusta lisäaskeleiden ottamisesta Nato-jäsenyyteen päin. Hieman vastaavalla tavalla päätökseen kirjattiin vihreiden vaatimuksesta toteamus, että NRF-päätös ei muuta Suomen suhdetta Natoon ja samaa painotti myös pääministeri Matti Vanhanen omissa kannanotoissaan.
Tämähän ei ole tarkasti ottaen totta: tietysti liittyminen sotilasliiton kokoamiin pikajoukkoihin vie lähempään yhteistyöhön Naton kanssa. Voidaan luonnollisesti sanoa, että suhteellisesti katsoen asemamme on pysynyt samana. Jos Suomi olisi ilmoittanut jäävänsä NRF-järjestelyn ulkopuolelle, niin asemamme olisi suhteellisesti katsoen jäänyt takamatkalle. Etenemällä hiukan pysyimme tämän järkeilyn mukaan paikallamme. Joka tapauksessa on selvää, että NRF-päätöksellä ei ole mitään suoraa tekemistä jäsenyyden hakemista koskevan ratkaisun kanssa.
NRF:ään osallistuminen tukee Suomen osallistumista EU:n taisteluosastojen toimintaan, missä sovelletaan pääosin Naton standardeja ja menettelytapoja. Yleensä molemmat osallistuvat edistävät puolustusvoimien kansainvälistymistä sekä uusien nopeiden ja joustavien toimintatapojen oppimista. Kun EU:n ja Naton nopean toiminnan yksiköiden välinen synergia kasvaa, niin tästäkin näkökulmasta päivystoiminnan aloittamisen todennäköisyys kasvaa.
NRF:n keskustelun yhteydessä on yhä useammin viitattu Suomen kaksipäiseen ulkopoliittiseen päätökseen ja koettu se ongelmaksi. NRF-tapaus osoittaakin presidentin ja ainakin kokoomuksen välillä esiintyneen asiassa erilaisia painotuksia. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että vaikka ulkopolitiikka olisi kokonaan hallituksen käsissä, tuloksena olisi ollut muu kuin nykyisenlainen kompromissi. Ulkopoliittinen linnarauha on tuskin tästä päätöksestä järkkynyt.
Vaatimukset perustuslain uudistuksesta ulkopolitiikan osalta kasvavat, vaikka maassa ei suinkaan vallitse yksimielisyyttä asiasta. Oikeusministeriössä tehtävän valmistelutyön pohjalta asetetaan tulevana syksynä parlamentaarinen työryhmä pohtimaan valtiosäännön uudistamistarvetta. Ei tarvitse olla ennustajaeukko, jos arvioi ryhmän työn olevan mutkikasta. Periaate kaikkien EU-asioiden, niiden mukana yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, siirtämisestä valtioneuvostolle saattaa kuulostaa yksinkertaiselta, mutta todellisuudessa kysymys on hyvin vaikea ja moniulotteinen.