Naton ja Venäjän välien nopea viileneminen on looginen seuraus viime aikojen tapahtumista. Syvenevä välirikko on huono uutinen koko Euroopalle.
Kuluneella viikolla Nato on ilmoittanut, että normaalit välit Venäjään eivät ole mahdolliset niin kauan kuin maan joukkoja on Georgiassa. Venäjä puolestaan vastasi keskeyttämällä sotilaallisen yhteistyön Nato-maiden kanssa. Sanailu on äitynyt kovaksi molemmin puolin, ja syytökset sekä vastasyytökset lentelevät.
Naton ja Venäjän yhteisneuvosto, jossa ne ovat käsitelleet vaikeitakin ongelmia, on muuttunut kuolleeksi rakenteeksi, jolle ei toistaiseksi ole käyttöä. Tällä menolla Eurooppaa uhkaa uusi kylmä sota. Sellaista ei pitäisi kenenkään toivoa, sillä vaikutus olisi tuhoisa koko maanosan tulevaisuudelle. Georgiassa sotatoimet ovat hiljenneet, mutta muualla poliittinen myrsky tuntuu voimistuvan päivä päivältä.
Perusongelma on siinä, että vallalla on kaksi toisistaan täysin poikkeavaa tulkintaa todellisuudesta. Moskovasta katsoen maan rajoille työntyy Yhdysvaltain johtama, uhkaavaksi koettu sotilasliitto, joka Georgiassa tukee Mihail Saakashvilin hallintoa ja jonka ohjuspuolustussuunnitelmat Puolassa ja Tshekissä on suunnattu Venäjää vastaan.
Monen Nato-maan mielestä taas valta Moskovassa on pääministeri Vladimir Putinin johtamilla voimapolitiikan kannattajilla, jotka eivät epäröi puuttua entisen etupiirinsä maiden asioihin millä tahansa keinolla. Moskova on palannut lähiulkomaiden politiikkaan.
Nämä kaksi todellisuutta eivät kohtaa, vaan pikemminkin irtaantuvat toisistaan aina vain nopeammin. Esimerkiksi Venäjän ulkoministeriä Sergei Lavrovia on pidetty taitavana ja hillittynä diplomaattina. Nyt hänenkin puheensa ovat olleet poikkeuksellisen kovia.
Tämä aiheuttaa päänvaivaa kaikille, ei vähiten Suomelle, jonka Nato-keskustelu on vuosikaudet junnannut yksiä ja samoja raiteita, mutta nyt ulkoinen ympäristö on äkkiä muuttunut. Juuri nyt Suomen jäsenyyspyrkimys tulkittaisiin Venäjällä vihamieliseksi provokaatioksi. Jos tilanne jäätyy tällaiseksi, silloin Suomen turvallisuuspoliittinen ympäristö muuttuu oleellisesti ja Nato-optio voi jäädä teoriaksi.
Vielä ei sentään olla niin pitkällä. On todennäköistä, että kriisi menee ennen pitkää ohi suuria jälkiä jättämättä. Nato ja Venäjä eivät ole polttaneet siltoja toistensa suuntaan siten, että paluu yhteistyöhön olisi mahdotonta. Eikä välirikko ole täydellinen. Ainakin Afganistanin suunnalla kontaktit ilmeisesti vielä toimivat.
Entisistä kylmän sodan ajoista uusi tilanne eroaa muutenkin monin tavoin. Nyt ihmiset kulkevat, ja kauppa käy, eikä kuvioon liity suurta ideologioiden vastakkainasettelua. Jo tämän vuoksi vertailua vanhaan kannattaa välttää. Käsillä ovat uusi aika ja uudet haasteet.
Venäjä on jo vuosia tuonut selvästi ilmi halunsa tulla kohdelluksi jälleen suurvaltana. Maa on kokenut, ettei sitä kuunnella. Nyt Moskova on saanut haluamansa. Se on huomion keskipisteessä, haastettuaan lännen. Mutta hinta tästä tulee kalliiksi.
Mitä tämän jälkeen tapahtuu energiakaupassa, ilmastoneuvotteluissa, maailman kauppaneuvotteluissa, terrorismin vastaisissa operaatioissa ja ylipäätään kaikessa, missä tarvitaan kansainvälistä yhteistyötä? Naton ja Venäjän välirikko voi kertautua monissa neuvottelupöydissä. Niissä jäädään jumiin, kun halua yhteisiin ratkaisuihin ei enää olekaan.
Sellaiseen ei ole varaa. Liian paljon on nyt kiinni siitä, mitä Georgian ja Ossetian solissa liikkuvat sotilaat tekevät. Jos siellä tapahtuu toista kuin mistä neuvotellen on sovittu, seuraukset tuntuvat pian kaikkialla.