Nyt on Nato niin halpaa, että sinne kannattaa mennä, vaikkei olisi niin tarvettakaan. Puolustusministeriön laskelmien mukaan Suomi tarvitsisi Nato-jäsenyyttä varten vaivaiset 300 miljoonaa euroa sopivien sotakalujen hankintaan ja sen jälkeen 45 miljoonaa vuodessa niiden ylläpitoon.
Tuollaisilla vuosimaksulla ei saisi edes kossupulloa jokaiselle suomalaiselle, vaikka senkin hinta on romahtanut. Kun verrataan, kuinka pitkä ilo on kossupullosta ja kuinka pitkä Natosta, valinta on jotakuinkin selvä. Sitä paitsi Natosta ei tiedetä tulevan krapulaa.
Viinan hintaa alennettiin sen takia, että suomalaiset joisivat vähemmän eivätkä kävisi hakemassa juomiaan ulkomailta. Samalla logiikalla Nato on tarjouksessa sen vuoksi, että sotisimme vähemmän emmekä ainakaan ulkomaalaisten kanssa.
Melkein ainoa murhe halvan Naton hyväksikäytössä on se, että ulkoministeriö panee hanttiin. Tehdessään selvitystään puolustusministeriö ei tullut kysyneeksi ulkoministeriöltä mitään, joten on luonnollista, että ulkoministeri Erkki Tuomioja epäilee koko selvitystä.
Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun Suomen puolustuksesta ollaan eri mieltä. Vasta viime viikolla itse tasavallan presidentti Tarja Halonen ilmoitti, että maamiinoista joutaisi luopua, vaikka muut - puolustusministeriö etunenässä - ovat olleet pitkään sitä mieltä, että nimenomaan Suomessa tarvitaan maamiinoja. Kovin tuoreena asiana on esillä sekin, halusiko silloinen pääministeri Paavo Lipponen lähteä Irakiin sotimaan George W. Bushin rinnalla vai ei.
Kun tämä uhkaa tällä tavalla mennä jatkuvaksi riitelyksi, on aika sopia pelisäännöt. Yksi ratkaisu ulkopolitiikan rauhoittamiseksi on sen ulkoistaminen. Jos ei kotimaisin voimin päästä yhteisymmärrykseen, liisataan jostakin maailmalta lauma asiantuntijoita, jotka tietokoneella katsovat, mikä on Suomelle edullisinta ja antavat sen mukaisia suosituksia.
Toinen mahdollisuus on siirtyä räätälöityyn täsmäulkopolitiikkaan. Se tarkoittaa sitä, että politiikka jaetaan valtiota pienemmille yksiköille, jotka saavat itse päättää, mille linjalle lähtevät. Siis esimerkiksi kunnat voivat päättää, osallistuvatko ne ulkomaisiin sotiin, seutukaavaliitot päättävät, ottavatko ne maamiinoja alueelleen ja läänit liittymisestä Natoon.
Kieltämättä tähänkin jää vielä riitelyn varaa, jos vaikka kunnanvaltuustossa joudutaan äänestämään. Siltä varalta voidaan harkita vieläkin täsmällisempää ulkopolitiikkaa. Silloin mennään jo henkilötasolle: osa porukasta liittyy Natoon henkilöjäseniksi, toiset eivät, jokainen mökinomistaja päättää omista maamiinoistaan ja niin edelleen. Irakin sodan tapauksessa tämä jo pelaakin, sillä jokaisella kansalaisella on vankka näkemys siitä, tekikö Bush oikein vai väärin lähtiessään sinne hääräämään.