Nato-maiden poliittinen kerma kokoontuu 21.-22. marraskuuta Tshekin pääkaupunkiin Prahaan päättämään jäsenyysneuvottelujen aloittamisesta kenties jopa seitsemän hakijamaan kanssa. Voisi luulla, että tämä näkymä virittäisi Suomessakin vilkkaan keskustelun, miten laajentuminen vaikuttaa Suomen turvallisuuspoliittiseen asemaan sekä mitä etuja ja haittoja koituisi, jos Suomi liittyisi tai jättäisi liittymättä Natoon.
Vielä mitä. Suomalaispoliitikot tuntuvat tehneen sanattoman sopimuksen, että suut itse asiasta pidetään kiinni siksi kunnes ensi maaliskuun eduskuntavaalit on pidetty ja seuraava hallitus muodostettu. Vaaleihin mennään sammutetuin turvallisuuspoliittisin lyhdyin.
Avoimen keskustelun asemesta käydään sitäkin enemmän ja sitäkin kummallisempaa varjokeskustelua. Varsinaisesta asiasta eli Naton laajentumisen vaikutuksista ja oman liittymisen/liittymättömyyden plussista ja miinuksista puhumista vältellään kuin ruttoa.
Ei tässä sinänsä mitään uutta ole; jo yya-aikana ulkopoliittinen keskustelu oli asiaan vihkiytymättömille käsittämätöntä kommunikeasalatiedettä. Nyt sentään tutkijat ja tiedotusvälineet puhuvat muuta kuin virallista liturgiaa.
Poliitikkojen valtavirta käy tällä hetkellä Nato-keskustelua oikeastaan vain yhdestä teemasta eli kansanäänestyksestä. He vaativat tai vastustavat kansanäänestystä, vaikka esitystä Natoon liittymisestä ei näy mailla eikä halmeilla. Tärkeämpää olisi tässä vaiheessa puhua asiasta eikä asian vierestä. Sen jälkeen tulee aika puhua päätöksenteon muodoista. Hevonen vetää yhä kärryjä, Nato-kysymyksessäkin.
Referendumia penäävä antaa tietysti mielikuvan, että näin hän osallistuu aktiivisesti keskusteluun ja kuuntelee kansaa herkällä korvalla. Samalla välttyy mukavasti vaivaamasta päätään sillä, mitä liittyminen tai liittymättömyys mahtaisi merkitä Suomelle.
Kansanäänestyksen kannattajien motiiveja voi tulkita eri lailla. Jäsenyyden tiukimmille vastustajille se on keino estää Suomea liittymästä Natoon. Jotkut, esimerkiksi keskustapuolueessa, voivat laskeskella, että kansanäänestys nostaisi puoluetta oppositiostakin sisäpolitiikan keskiöön sitomalla ison kansallisen kysymyksen kohtalo omaan kantaan.
Uuden version suomalaisesta Nato-jankutuksesta esitti puolustusministeri Jan-Erik Enestam uutistoimisto Reutersille. Häntä kuulemma siteerattiin väärin. Nato-keskustelu on suomalaisillekin sellaista siansaksaa, että on helppo ymmärtää, kuinka vaikea ulkomaanelävän on sitä ymmärtää.
Ministerin ajatus kulki niin, että Suomi on jo niin lähellä Natoa, että liittymättä jättäminen vaatisi nimenomaisen päätöksen. Hän ei sentään vaatinut, että päätös olla liittymättä Natoon tulisi vahvistaa kansanäänestyksessä.
Jäsenyyden julki- ja piilokannattajille ajatus kansanäänestyksestä on vieras. Vierastamisen perustelut kuulostavat hienoilta, mutta raadollisin syy vastusteluun on tietoisuus, ettei jäsenyys ainakaan nyt nauti suurta kansansuosiota.
Varjokeskustelun uusin muoto on vähättely. EU:n sotilaskomitean puheenjohtaja, kenraali Gustav Hägglund kutsuu koko jäsenyyskysymystä merkityksettömäksi, Enestam taas epädramaattiseksi. Vähättelylogiikan mukaan Suomi on jo niin lähellä Naton jäsenyyttä, että hyppy jäseneksi olisi enää pelkkä muodollisuus, veteen piirretyn viivan ylitys.
Yksi keskustelutapa on vetää samassa puheessa viiva veteen nykytilanteen ja jäsenyyden väliin ja lopuksi asettua nykyisen liittoutumattomuuslinjan taakse. Puolustusvoimien komentaja, amiraali Juhani Kaskeala teki juuri näin äskeisessä puheessaan maanpuolustuskurssin avajaisissa.
Kaskeala sentään keskustelee. Toissa keväänä hän avasi pelin arvioimalla, että Baltian maiden tuleva Nato-jäsenyys vakauttaa Itämeren turvallisuustilannetta. Näin hän tuli tallanneeksi omaa arviotaan vielä makustelleen tasavallan presidentti Tarja Halosen reviirille - ja varpaille.
Tästä arviosta seuraa väistämättä, mutta vielä vastaamatta oleva jatkokysymys, miten Suomen jäsenyys vaikuttaisi Itämeren tilanteeseen. Jos kerran Viron, Latvian ja Liettuan jäsenyys tuo Suomenkin näkökulmasta lisää vakautta Itämeren alueelle, johtopäätös ei voi olla ainakaan, että Suomen jäsenyys lisäisi epävakautta. Lopputulema voi siis olla joko se, että myös Suomen jäsenyys lisäisi vakautta tai ettei se vaikuttaisi Itämeren tilanteeseen sitä eikä tätä.
Pääministeri Paavo Lipponen peräsi keskustelua Nato-velvoitteista. Näitä olisivat ainakin puolustusmenojen taso ja se, tulisiko Suomen muuttaa Natossa puolustusjärjestelmäänsä. Kaskeala sanoi puheessaan, ettei Nato vaadi jäseniltään tiettyä puolustusmenojen tasoa ja ettei Suomen tarvitsisi muuttaa järjestelmiään.
Baltian trion tuleviin jäsenyyssopimuksiin kirjattaneen Puolan, Unkarin ja Tshekin esimerkkien mukaan pykälät, joilla Nato sitoutuu olemaan sijoittamatta Baltiaan rauhan aikana joukkoja, tukikohtia tai ydinaseita. Voisi kuvitella, että sama tulisi kirjatuksi myös Suomen mahdolliseen jäsenyyssopimukseen.
Mutta tällaisista asioistahan poliitikot eivät puhu. Miksi Nato-keskustelu on jämähtänyt paikoilleen? Yksi syy on eduskuntavaalit. Toinen syy taitaa olla Yhdysvaltain kova linja. Presidentti George W. Bushin hallinnon toimet eivät oikein tue ajatusta, että Nato olisi muuttumassa poliittiseksi järjestöksi. Bushin politiikka voimistaa jo vanhastaan vankkoja suomalaiskäsityksiä Amerikka-möröstä.
Kolmas syy liittynee Venäjään. Moskova ei ole sanonut aikoihin julki mitään Suomen Nato-optiosta, mutta sen ulkopolitiikkaan on hiipinyt sävyjä, jotka Suomi tunnistaa menneisyydestä. Se tekee varovaiseksi. Nato leviää Venäjän itärajalle kohta Mustaltamereltä Itämerelle. Yli tuhat kilometriä lisää olisi pitkä pätkä. Päätös tulee olemaan vaikea, mutta tehtävä se on, suuntaan tai toiseen.