Onkohan se todellakin Suomessa edelleen yllätys tai uutinen, että länsimaisessa hallintokulttuurissa virkamies esittelee ja ministeri päättää? Siltä saattaa vaikuttaa, jos sattui kuuntelemaan eduskunnassa käytyä keskustelua ulkoministeriössä laaditusta tulevaisuuskatsauksesta.
Virkamiestyönä tehty paperi ei sisällä mitään sensaatioita tai yllätyksiäkään. Se on yksi näkemys, miten Suomi asemoituu muuttuvassa maailmassa ja millaisia ulkopoliittisia vaihtoehtoja Suomella on.
Ilman mukana ollutta yhtä lausetta Natosta tästä paperista ei olisi puhuttu julkisesti mitään. Lause ”Nato-jäsenyys selkeyttäisi monin tavoin Suomen asemaa” oli kuitenkin liikaa kirjattavaksi ulkoministeriön katsaukseen. Ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) poltti päreensä ja nuhteli ministeriötään vielä erikseen blogissaan, ja monet syvästä ulkopoliittisesta horroksesta pitkään nauttineet poliitikot pääsivät laukalle.
Osa kansanedustajista äityi hurskastelemaan sillä, ettei katsausta ollut etukäteen hyväksytetty ulkoasiainvaliokunnassa. Aivan kuin ministeriö olisi vetänyt Suomen ulkopoliittisen linjan uusiksi salaa ja olisi viemässä maata Natoon, joka siis pelkkänä viitteenä paperin reunassa saa aikaan suuremman sisäpoliittisen kahakan kuin telekommunikaatiobisneksen häipyminen kaukaisesta pohjoisen kaupungista.
Uskottava se on, ettei puolustusliitto Natosta voi Suomessa käydä julkista keskustelua. Sellaista hetkeä ei tulekaan, että seuraaviin vaaleihin olisi riittävästi aikaa eikä siten kiusausta politikoida 15 sivun mittaisen tekstin yhdellä lauseella.
Poliitikkoja ei tuntunut lainkaan kiinnostavan peitellysti esitetty huoli ulkoasiainhallinnon resursseista. Katsauksen ensimmäisellä sivulla lukee vahvennettuna: ”Ulkopolitiikan tavoitteiden on tarvittaessa muokattava ulkoasiainhallinnon rakennetta ja voimavaroja, ei päinvastoin.”
Parlamentaarinen selvitysryhmä esitteli keskiviikkona ajatuksiaan puolustusvoimien määrärahojen kasvattamisesta. Taustalla on huoli vaarallisemmaksi muuttuneesta maailmasta. Ulkoasianhallinnossa sen sijaan pyritään säästämään muun muassa karsimalla edustustoverkkoa, vaikka diplomatia on suomalaisten turvallisuuden ensimmäinen linnake.
Keskustelu juuttui Nato-mörköön, vaikka olisi pitänyt keskustella siitä, että kun sotilaat saavat lisärahaa, miksi ulkoministeriö ei saa. Sotilaat ja diplomaatit ovat nimittäin samalla asialla, eri keinoin vain. Suomi on sentään joskus ollut diplomatian suurvalta.
On hyvin valitettavaa, että sotilaallinen liittoutuminen kompastuu joka ainoa kerta jo alkumetreillä leimaamiseen, tahallisiin tai tahattomiin väärinkäsityksiin ja 1970-luvulta kumpuaviin ideologisiin yleistyksiin. Yhdysvallat ei ole enää Vietnamin sotaa käyvä valtio, Venäjä ei ole Neuvostoliitto eikä Suomi EU:n jäsenenä ole puolueeton.
Kun mitään historiasta kumpuavia kahleita avoimelle ulko- ja turvallisuuspoliittiselle keskustelulle ei ole, sellaisia ei pidä etsiä puoluepoliittisesta taktikoinnista edes vaalien alla.
Pääkirjoitus