Suomen hallitus on pitänyt suurena saavutuksena kompromissilinjaustaan, jonka mukaan jatkossakin on vahvoja perusteita harkita Nato-jäsenyyttä. Viimeistään Albanian liittymisen jälkeen selonteon sanavalinta on lähinnä naurettava.
Albania ja Kroatia liittyivät virallisesti puolustusliitto Naton jäseniksi Washingtonissa keskiviikkona pidetyssä seremoniassa. Kyse oli paljon muusta kuin kahdesta uudesta jäsenmaasta. Nato pääsee juhlimaan 60 vuoden mittaista taivaltaan ottamalla jäsenekseen Albanian, joka vielä parikymmentä vuotta sitten oli kaikkein takapajuisin stalinismin linnake Euroopassa, sekä Kroatian, joka vielä kymmenkunta vuotta sitten oli sotatanner.
Naton viimeisin laajentuminen oli liittokunnan diplomatian riemuvoitto, joka jostakin syystä noteerattiin Suomessa kovin vaatimattomasti. Kenties täällä tunnetaan jonkinlaista kollektiivista häpeää. Takavuosina saattoi kuulla herjan siitä, että jopa Albania, kaikesta ulkomaailmasta eristynyt heikosti kehittynyt maa, liittyy Natoon ennen Suomea.
Enää herja ei naurata. Albania on jäsen, Suomi ei ole.
Suomen suhde Natoon on ongelmallinen, koska itänaapurimme kokee edelleen maailman vahvasti kahtiajakautuneeksi. Ennen talouskriisiä kalliin öljyn tuomat tulot antoivat Venäjälle mahdollisuuden rakentaa itsensä uudelleen suurvallaksi. Käyttäytyminen on sen mukaista, vaikka rakennustyö on kesken. Venäjälle USA on kaikkien kriisien äiti, mukaan lukien Ukrainan kuohunta ja Keski-Aasian talouskriisi.
Yhdysvalloissa puolestaan jo presidentti Bill Clintonin aikana maan ulkopolitiikka keskittyi paljon muuhun kuin Neuvostoliiton raunioista nousseeseen Venäjään. George W. Bushin aika kului terrorismin vastaiseen sotaan ja Irakiin, Barack Obaman kausi kuluu talouskriisin hoitamiseen.
Suomessa yleinen mielipide on yhä vahvasti juuttunut kylmän sodan kahtiajakautuneeseen maailmaan. Sisäpoliittinen pysähtyneisyys heijastuu ulkopolitiikkaan. Sosialidemokraatit kaihtavat puolueena Natoa, koska entinen puoluetoveri ja nykyinen presidentti Tarja Halonen vastustaa jäsenyyttä. Keskustan ulkopoliittinen näköala on haihtunut kokonaan viime vuosina, puolueesta ei yksinkertaisesti löydy mitään annettavaa suomalaisen ulkopolitiikan uuteen ajatteluun.
Paasikiven-Kekkosen linjaan sellaisena kuin se toimi kilpavarustelun maailmassa uskotaan vieläkin, vaikka rautaesirippu on mennyttä, kylmä sota loppunut, Neuvostoliitto poljettu historian roskatynnyriin, Varsovan liitto lakkautettu ja Albaniastakin on jo tullut Naton jäsen.
Kaikesta tästä huolimatta keskustavetoisen hallituksen paras saavutus ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa on kirjaus, jonka mukaan jatkossakin on vahvoja perusteita harkita Nato-jäsenyyttä.
Kokoomuksen nousua kannatusmittauksissa on ihmetelty taajaan. Nousulle ei ole poliittisten kilpailijoiden puolella keksitty mitään järkevää selitystä. Sen sijaan erityisesti demarien piirissä on enimmäkseen keskitytty arvioimaan ja toivomaan talouskriisin romauttavan puolueen suosion.
Olisi reilua arvioida kokoomuksen suosiota myös sitä taustaa vasten, että sillä on ollut esittää uusien kasvojen lisäksi uusia ajatuksia, myös tabuna pidetyssä ulkopolitiikassa. Ilman Jyrki Kataisen johtamaa kokoomusta turvallisuuspoliittiseen selontekoon ei olisi koskaan saatu edes näin selkeää viittausta Natosta mahdollisuutena, olkoonkin ettei sekään johda vielä mihinkään. Pitää kuitenkin muistaa, että vain kymmenen vuotta aikaisemmin Suomi kielsi kuin Juudas kategorisesti Naton.
Puoluejohtajana Jyrki Kataisen suurin missio ei ole talouden hoitaminen kuntoon valtiovarainministerinä. Yksin Suomen voimin globaali talous ei nouse, vaikka mitä tehtäisiin. Oloa voi onnistuneilla toimilla toki helpottaa.
Sen sijaan Suomen johdattaminen Naton jäseneksi voisi olla se Kataisen suuri missio, johon hänen tulisi ryhtyä heti. Muista puolueista ei tehtävään yksinkertaisesti ole. Ne painavat päänsä santaan kansaa kosiakseen ja huutelevat iskulauseita, jotka ovat olleet vanhoja jo parikymmentä vuotta.
Suomella ei ole mitään syytä pysyä Naton ulkopuolella. 27 EU-maasta 21 on jo Naton jäseniä. EU-kansalaisista 95 prosenttia on Nato-maiden kansalaisia. Jos ja kun Lissabonin sopimus aikanaan saadaan voimaan, siihen sisältyvällä keskinäisellä avunannon velvoitteella ei ole mitään käytännön merkitystä ilman Naton voimavaroja. Jos apua joskus Suomessa tarvittaisiin, apu tulisi Naton muodossa.
Suomen pitäisi viimeistään nyt valita Albanian tie. Enää se ei olisi häpeällistä, kuten olisi ollut parikymmentä vuotta sitten. Pitää hiljakseen uskoa maailman muuttuneen, peruuttamattomasti. Muutosta todistakoon myös Venäjän Nato-lähettilään EU Observer -nettilehdelle keskiviikkona antama haastattelu, jonka mukaan Venäjä "ei sulje Naton jäsenyyttä tulevaisuudessa pois".
Askel Naton jäseneksi on kieltämättä iso, mutta se on otettava. Suomi ei kohta enää yksin jaksa. Se ei kykene itse varustamaan armeijaansa riittävästi saadakseen aikaan uskottavan puolustuksen saatikka puolustamaan koko aluettaan. Kaikki viittaukset uskottavuuteen ja aluepuolustukseen ovat hyvää vauhtia muuttumassa pelkiksi poliittisiksi tyhjänpäiväisyyksiksi.
Ikääntyvä väestö verottaa talouskasvun lisäksi myös puolustuksen iskukykyä. Armeija ei voi laskea tulevaisuuttaan jatkuvan säästämisen varaan. Ei liioin Suomi kansakuntana. Valintojen tarve on edessä yhtä lailla talouspolitiikassa, sosiaaliturvassa, kuntataloudessa kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Johtajia ja johtajuutta tarvitaan. Nyt päätöksentekoa on se, ettei tehdä päätöksiä.
Nato-hakemuksen aika on tullut. Syitä empimiseen ei ole. Syitä eristäytymiseen ei ole. Albanian tie on Suomen tie.