Irakin sotaa edeltävä hermopaine repii nopeasti ja ennennäkemättömästi rikki niin EU:n kuin Naton yhtenäisyyttä.
Ei riitä, että Irakin sota on ennen alkamistaan jo syössyt talouden syvän epävarmuuden tilaan kautta maailman. Nyt sama näyttää tapahtuvan vakiintuneina ja kestävinä pidetyille poliittisille rakenteille. Kuluneet päivät ovat hyvin dramaattisella tavalla jakaneet Eurooppaa sisäisesti ja samalla koetelleet Yhdysvaltain ja Euroopan välejä entisestään.
Ranskan, Saksan ja Belgian päätös käyttää Natossa veto-oikeuttaan Turkin avustamista koskevassa asiassa oli ennenkuulumatonta sekä samalla hyvin raskas ja tietoinen isku vasten Yhdysvaltoja. Sen poliittinen vaikutus on monin verroin suurempi kuin sen sotilaalliset seuraukset.
Nato piti maanantaina jo kaksi hätäkokousta, ja ensimmäisen kerran sen historiassa yksi jäsenmaa, Turkki, pyysi sotilasliiton neljännen artiklan nojalla yhteisiä konsultaatioita vedoten ulkoiseen uhkaan.
Yhteentörmäys Natossa syntyi vain päivä sen jälkeen, kun Ranska ja Saksa olivat esitelleet oman suunnitelmansa Irakin sodan estämiseksi lisäämällä asetarkastajien ja YK:n rauhanturvaajien määrää. Siitä ei nähtävästi etukäteen kerrottu amerikkalaisille, jotka hermostuivat pahan kerran.
Myös EU:n puheenjohtajamaa, sotaa vastustava Kreikka aikoo järjestää EU:n huippukokouksen hätäisesti, vain viikon varoitusajalla.
Diplomaattista toimintaa Euroopassa sävyttää hermostunut korkeapaine samaan aikaan, kun asetarkastajat valmistautuvat antamaan ratkaisevana pidetyn raportin turvallisuusneuvostolle perjantaina. Venäjän presidentti Vladimir Putin on vieraillut peräkkäin Saksassa ja Ranskassa osoittamassa ymmärrystä näiden maiden Irak-suunnitelmalle.
Samaan aikaan Yhdysvaltain puolustusministeri Donald Rumsfeld lähti Münchenistä tyhjin toimin. Amerikkalaiset ja saksalaiset pysyivät eri aallonpituuksilla.
Ennen vierailuaan Rumsfeld herätti huomiota puhumalla "vanhasta" ja "uudesta" Euroopasta. Uuteen kuuluvat Yhdysvaltain toimia tukevat Britannia, Espanja, Italia ja itäisen Euroopan maat; vanhassa ovat lähinnä Saksa ja Ranska. Juuri nämä kaksi maata ovat viime aikoina pyrkineet ajamaan puolustusyhteistyötä EU:n sisään.
Tapahtumat seuraavat nyt kiihtyvällä vauhdilla toisiaan, mutta niillä näyttää olevan oma sisäinen logiikkansa. Ranskan ja Saksan irtiotto Yhdysvalloista on yhä syvempi. Samaan aikaan useimmat Nato-maat osoittavat tukea Valkoiselle talolle. Venäjä yrittää tasapainoilla, mutta on nyt lähestynyt Saksaa ja Ranskaa.
Jos tällainen jako pysyy voimassa, se asettaa suhteet kovalle koetukselle Euroopan unionissa, Natossa ja YK:ssa. Vielä on liian aikaista sanoa, onko viime päivien tapahtumissa kyse vain hermopaineen tuomasta ja aikanaan laantuvasta pintakuohusta vai ollaanko todistamassa jo historiallisia muutoksia.
EU:ssa yksimielisyyden puute ulkopolitiikassa on tuttua, mutta Naton sisällä puhjennut eriseuraisuus on hyvin vakava oire. Kriisiä koetetaan painaa pinnan alle, mutta se on työlästä. Siinä voidaan onnistua, mutta kannattaa muistaa, ettei Neuvostoliitonkaan hajoamista kukaan osannut ennustaa.
Suomi on tässä kaikessa sivustaseuraaja, mutta tapahtumilla on väistämättä syvä vaikutus niin Suomen Nato-keskusteluun kuin EU-politiikkaan. Vaalikampanjaa käyvät poliitikot eivät näytä vielä havahtuneen Euroopan poliittisen tilanteen vakavuuteen.